a treacherous thing

"Can't I live in poems?"

2012-03-05T20:53:00.000+02:00

Pääsin taas toisaalle, voi hengittääkin vapaasti.

Lainasin tänään kirjastosta kirjan vain siksi, että voisin pönkittää egoani tuhahtelemalla sen typerälle kielenkäytölle, typerille hahmoille ja typerälle juonelle. Toisen kirjan lainasin, koska Suomessa julkaistaan aika vähän hyvää runoutta, mutta pidän Kristiina Wallinista. Sillä on sellaisia ajatuksia, jotka tuntuvat tutuilta.

Susupaloja saa irtokarkkihyllystä kilohintaan 7,95. Sit niitä saa sellaisessa Susupala-pussissa, jonka kilohinta on monta euroa kalliimpi.

On joitakin asioita, joista en haluaisi edes yleissivistyä.

Tuli nukuttua vähänlaisesti, joka puolella päärakennusta on vähän kylmä, ja tiedätte varmaan sen, kun tekisi mieli käpertyä silmät kiinni jonnekin ja jäädä sinne kunnes kevät on jo kunnolla täällä. Kuivaa jalkakäytävää on siellä täällä ja odotan vain että voisin jättää kengät kotiin lähtiessäni. Mun hiukset kasvavat hallitsemattomasti ja näytän rappiolliselta.

Minulla olisi varmaan yhtä ja toista sanottavaa Leonard Cohenillekin. Leonard, sinulla on kaunis hymy.

looks like freedom but it feels like death
it's something in between, I guess

tänään itkettää:

2012-03-03T22:57:00.001+02:00

- järjettömän törkeät kommentit, joita armaat tulevaisuuden toivot syytää Robinin (joo just sen Robinin) niskaan. Se on hieno poika eikä sun musiikkimieltymykset tee kenestäkään vähempiarvoista ihmistä. Tai seksuaalivähemmistöön kuuluvaa sen puoleen.

Sitä paitsi oon ihan varma että siitä tulee jotain suurta vielä joskus.

blogei joista tykkään

2012-02-27T21:03:00.000+02:00

Kaikki on. Toivon mukaan oon linkittänyt tämän joskus ennenkin, ehkäpä lempiblogini juuri nyt jos semmoisia voi erikseen mainita. Hullun fiksuja ja tärkeitä juttuja jatkuvasti. Lukekaa.

siipeni. En tykkää oikeastaan juuri koskaan kauheasti blogeista joissa on suurimmaksi osaksi pelkkiä kuvia, koska sellaiset blogit, joissa olisi oikeasti jotenkin positiivisesti erottuvia ja/tai mielenkiintoisia kuvia on melkein ihan olemattoman harvassa, mutta tää on mahtava. Tosin muut-kuin-valokuvat iskee tässäkin muhun paremmin, mut tuon pitäjän kamerasilmä miellyttää mua paljon enemmän kuin useimpien ihmisten.

Ghost funfair. Tää ei nyt oikein sovi yhteen tuon juuri esittämäni "en tykkää valokuvablogeista" -väitteen kanssa, mutta ei haittaa. Koska autiotaloja, joo joo joo joo joo joo. Pidän.

yhden kadun väkeä. Vaikkei Elli olisikaan mun parhaita ystäviä niin se olisi silti tosi cool, ja oon aina rakastanut sen blogeja ihan täysillä. Syystäkin.

Queen Saara Style. Kuten edellisessä.

Niin. Voitte linkittää minulle hyviä blogeja (vaikka omiannekin) jos tahdotte. Niin kauan kuin ne eivät käsittele sitä, että antakaas kun kerron minkä merkkistä ripsiväriä käytin tänään.

we have the answer to all your fears

2012-02-23T23:01:00.001+02:00

Näen nykyään joka yö unia, joista en herätessäni muista mitään muuta kuin hämmentäviä välähdyksiä, väkeviä ja värikkäitä. Turhauttaa. Tuntuu, että alitajunnassani on meneillään jotakin, mistä minun pitäisi olla tietoinen, mutta kun ne pitävät minut siitä ulkona.

Huomenna on jännittävä päivä ja pitäisi yrittää jollain tapaa henkisesti valmistautua siihen. Yritän ennemmin valmistautua siitä alkavaan viikon lomaani, joka on luultavasti vähän vähemmän jännittävä.

Tänä aamuna herätessäni olin saanut tumblrissa kaksi kauhean kaunista viestiä joltakulta anonyymiltä ihmiseltä. Minua alkoi itkettää, koska en ikinä ajattele, että jäisin sillä tapaa kenenkään mieleen kuin jotkut ihmiset minun mieleeni jäävät, varsinkaan niin kauniisti. Se tyyppi sanoi, että "please, don’t ever change", ja ajattelin alakuloisesti, että olenkohan minä jo ehtinyt muuttua ihan liikaa. Minusta tuntuu, etten ole vanhentunut päivääkään siitä, kun olin neljätoista, mutta oikeastaan mustavalkoisuudestani ja naiiviudestani on varmasti karissut aika suuria osia matkan varrelle. Siinä on puolensa, mutta luulen, että olen joskus sädehtinyt kirkkaamminkin kuin nyt.
Elämässä vain tapaa tapahtua asioita, sellaisiakin, joita ei tahtoisi. Ja olen kova kolhimaan itseäni vähän sinne tänne mennessäni.
Ehkä sekin ihminen oli oikeasti vain joku satunnainen ohikulkija, joka halusi tehdä hyvän teon.

En ole varma oikein mistään. Psykologian opiskelu on masentavaa, vaikkakin mielenkiintoista. Tuntuu kuin tulisi pyyhkäistyksi syrjään omasta elämästään. Olen löytänyt itsestäni hyvinkin yllättävän kiinnostuksen biologiaan.

Koulussamme kävi tänään mahdollisia tulevia hakijoita ja olin ihan lapsekkaan innoissani asiasta. Ne kävivät huoneessamme ja kuulemani mukaan tykkäsivät siitä, mikä tietenkin jo sai mut ihan myötämieliseksi, mutta oli ne muutenkin sympaattisia. Hurjaa, jännää ja kauhean iloista ajatella, että ensi syksynä täällä tosiaan on jo parisenkymmentä uutta kasvoa.

Nick Cavea kuunnellessani tavoitan jotain samaa kuin unissani tätä nykyä, ja sitten jotakin maailmanlopusta.

Haluan tehdä lupauksen, ja te joudutte nyt olemaan todistajia sille.
Ennen kuin täytän 25, olen viettänyt useita kuukausia tehden vapaaehtoistyötä jossakin, missä sitä tarvitaan. (Päätin joskus kymmenvuotiaana, että lähden kaksi vuotta vanhemman serkkuni kanssa Afrikkaan opettamaan köyhiä lapsia heti, kun serkku on käynyt armeijan. En tiedä, onko se enää menossa koko armeijaan, ja vaikka olisikin, emme taida olla sellaisissa väleissä, että voisimme mennä yhdessä minnekään.

Ehkä eniten haluaisin lähteä äitini kanssa.)

none of my favourite things are quite right

2012-02-16T21:56:00.000+02:00

Joku on ehkä joskus saattanut kuulla mun puhuvan siitä, miten kauneusnarkkari olen. Alkaa ajasta ja paikasta riippumatta itkettää, jos satun lukemaan jostakin pari erityisen hienoa säettä. Jään vahingossa ihan haltioituneena tuijottamaan ihmisiä, jotka näen viehättäviksi. Ostan kirjoja alennusmyynneistä sillä perusteella, että kansi on nätti. Tykkään harhailla ruokakaupassa sievästi pakattujen juttujen keskellä. Musiikkiaddiktio on varmaan ihmisten keskuudessa yleisin ja helpoimmin ymmärrettävissä. En oikein lähde minnekään ilman että musiikki on mukana, eikä mulla oikeastaan koskaan ole ikävää tai tylsää, jos voin kuunnella sitä.

Olen kutsunut The Curea nyt jonkin aikaa mun lempibändiksi jos sellainen on pakko tietää, inhottaa koskaan nimetä yhtä lempi-mitään, mutta Cureen aina palaan takaisin ja se kuulostaa hyvältä minä hetkenä tahansa, joten se tuntuu aika turvalliselta valinnalta.
Hullun vaikee selittää, millaisia tunteita hyvä musiikki mussa herättää. Tänään oon kuunnellut Curen liveäänitteitä, jotka usein on vähän nopeampia ja - luonnollisesti - vähemmän hiottuja kuin albumiversiot. On vaikea edes yrittää olla paikallaan, vaikka oon aika varma, että mun tanssitaidot on järkyttävän naurettavat. Ei haittaa, olen yksin täällä. Musiikki aiheuttaa fyysisiä tuntemuksia, oon niin iloinen että hymyilen pakostakin. Musta tuntuu kuin jotain haluais räiskähdellä mun ihon läpi ilmaan.

Robert Smith on maailman kaunein ja paras laulaja. The Cure on musta siinä ilahduttava yhtye, että niiden tuotannosta löytyy jotain mihin vaan mielentilaan, jotain sydäntäsärkevää ja jotain mikä korjailee sitä ja jotain mikä saa räiskähtelemään. Robert pystyy uskottavasti laulamaan niitä kaikkia. Se kuulostaa livenä melkein paremmalta kuin albumeilla, eikä siinä ole mitään, mistä en pitäisi. Sillä on hurjan hurmaava aksentti ja artikulointitapa, sen äänenkäyttö ja variointikyky on aika huikeaa. Tämän lisäksi rakastan sitä in general niin paljon, että sattumanvarainen muutaman sanan välispiikki saa mut pitämään iloisia ääniä. The Curen lyriikat on runoutta.

it's a perfect day for letting go
for setting fire to bridges, boats
and other dreary worlds you know
let's get happy!
it's a perfect day for making out
to wake up with a smile, without a doubt
to burst grin giggle bliss skip jump and sing and shout
let's get happy!

Musiikki ei varsinaisesti ole koskaan pelastanut mun elämää, koska en oikein ole sellainen tyyppi, joka juuri missään olosuhteissa tappaisi itseään. Ei se ole mulle mikään syy roikkua elämän syrjässä kiinni. Sen sijaan se on enemmänkin asia, joka tekee siitä roikkumisesta mahdollisesti mielekkäämpää sellaisinakin hetkinä, kun ei oikein muuten tunnu ollenkaan mielekkäältä.
Hyvänen aika.
(Oon täysin tietoinen, että olen kirjoittanut juuri nämä samat asiat blogiini ennenkin. Onneksi tämä aihe ei vanhene, ha.)

The Cure oli oikeastaan se, mistä halusin kertoa. Oon menossa myös huomenna pitkästä aikaa kotiin lähinnä vain järjestelläkseni itseni mahdollisesti katsomaan kotipaikkakuntani lukion wanhojen tanssahtelua. Yks parhaista ystävistäni tanssii siellä, en ole nähnyt sitä kuukausiin ollenkaan ja nytkään tuskin ehditään juuri vuorovaikuttamaan. Mulla pitäis olla yksi pelottava tapaaminen täällä ennen kuin lähden, ja olen vähän epävarma sen suhteen. Abigaalassa sain Vuoden Harry Potter -diplomin, vaikka olin siinä käsityksessä, ettei kukaan edes tiedä mun nimeä. Ajattelin tänään lukea Edith Södergrania.
Viime yönä näin niin pahaa unta, etten tahdo nähdä sellaista enää koskaan.

Tämä blogi on taas menossa sellaiseen suuntaan, josta en erityisemmin pidä, enkä näytä kykenevän tekemään mitään sen suhteen.

everybody's clever nowadays

2012-02-15T01:03:00.000+02:00

Minusta on aina aika hirvittävää lähettää runojani erityisesti jonkun luettavaksi saati ottaa niistä kasvotusten palautetta vastaan. Johonkin aikaan elämässäni uloshengitin runoja, tiedätteks, taisin joskus kirjoittaa parikymmentä päivässä. Kolmessa kuukaudessa yli sata. Tietenkin ne olivat enimmäkseen ihan hirveetä paskaa. Mutta. Sitten en kirjoittanut moneen kuukauteen mitään. Nykyisin käytän yhteen runoon monta viikkoa. Joka tapauksessa musta on mitä miellyttävintä tituleerata itseäni runoilijaksi. Runoilijat on coolei. Eh.

Olen kuitenkin ilmeisesti pian menossa keskustelemaan säkeistäni tuntemattoman tekstiä julkaisseen ihmisen kanssa ja tärisyttää jo valmiiksi. Kaikkea sitä.

*

Olen menettänyt uskoni maailmaan enkä enää edes tahdo sitä takaisin. En ala mitään. Ympärilläni ei ole vaikka kuinka pitkään aikaan tapahtunut muuta kuin pahoja asioita. Ihmisiä kuolee, sairastuu, eroaa, riitelee, masentuu, menettää työnsä, vangitaan, raiskataan, kiusataan ja syrjitään. Tv-sarjatkin menevät rappiolle venyttyään tarpeeksi monta kautta, presidentinvaaleissa käy... kuten käy, ruotsi oppiaineena muuttuu yhä sietämättömämmäksi, Twitter uudistuu huonoon suuntaan. Ukilla on elinaikaa kuukausia, läheisiäni itkettää ja ystävänpäivänä minun tekisi lähinnä mieli syljeskellä vastaantulijaa silmään.

En ole kuullut mistään hyvästä pitkään aikaan. Mistään. Hyvästä. Ympäröivä todellisuus tuntuu hakkaavan mua naamaan joka kerta kun erehdyn vilkaisemaankaan sitä ja minusta olisi mukavampaa olla kokonaan vilkuilematta sitten. Ikävä kyllä maailma ei tykkää siitäkään.
Ihan varmasti täällä oli ennen parempi elää. Alan ihan kohta uskoa siihen mayojen ennustukseen.

Mietin, miten traagista se sillä tavalla on. Ei kukaan kysynyt keneltäkään, että halutaanko me nyt syntyä tänne vai ei. Valtaosa ihmisistä on kuitenkin syntynyt valtaosin kärsimään asioista. Mutta kyllähän te tämänkin jo tiesitte.
Ottaisin lopputilin.

*

Morrissey on aina tiennyt kaiken.

ruoka on hyvää ja syöminen kivaa

2012-02-11T02:49:00.000+02:00

Elämän hyödyttömyyttä. Tässä videossa ei ole mitään järkeä ja tökin haarukallani niin paljon etten muistaisi ajatella kameraa. Ha haa. (Oikeesti tämä on aika betaversio mutta tällaista voisi harrastaa enemmänkin joskus.)

NUUDELINSYÖNTIVIDEO
starring minä & Ilja

Juu-u.

Rakas Clive,

2012-02-09T22:01:00.000+02:00

Et tule koskaan saamaan tätä kirjettä. Tiedän, ettei sinulla ole aikaa lukea postiasi itse, enkä minä halua kirjoittaa näitä asioita ihmiselle, joka on palkattu lukemaan tällaisia kirjeitä. Ei se mitään, ei se haittaa, ainakaan liian paljon.
Haluaisin vain sanoa kiitos kaikesta. Olen saanut sinulta kovin paljon. Olet kirjoittanut eräitä maailman kauneimmista kirjoista. Katson saaneeni ison osan kasvatuksestani kirjoilta, ja sinun kirjasi opettivat minulle niitä asioita, joita arvostan minussa eniten tänään. Eikä kaiken kirjallisuuden edes tarvitse opettaa. Jo ollessani kahdeksanvuotias Abarat oli paikka, jonne pääsi pakoon. Sellainen on minulle tärkeää. Olin kahdeksan vuotta vanha, katsoin kuvaasi kirjan sisäkannessa, näytin sitä äidille ja sanoin, että näytät niin mukavalta. (Äitini paheksui sitä, että asuit miehen kanssa. Itse olin enemmän kiinnostunut siitä, että teillä oli papukaijoja.)

Olen sittemmin tutustunut vähemmän aurinkoiseen, vanhemmille suunnattuun tuotantoosi. Kirjoitat kauhuakin kauniisti, sanasi vain ovat oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin mitä ikinä oletkaan niillä kertomassa. En tiedä muita kirjailijoita, jotka onnistuisivat herättämään minussa samaa kunnioitusta pelkällä teknisellä taitavuudella.

Minusta ei useinkaan tunnu, että kykenisin elämässäni mihinkään suureen. Useimmiten tuntuu, että olen jotenkin maailmasta ulkona, jollakin perustavalla tavalla irrallinen. En tiedä, kuka ymmärtäisi. Haluan uskoa, että sinä ymmärtäisit. Sellainen antaa toivoa, edes vähän, edes joskus. (Toivottavasti korniuteni ei haittaa kovin kovasti. En voi auttaa asiaa.) Tarvitsen ihmisiä, joita voin katsoa ylöspäin. Jotakin, mihin pyrkiä. Sinä olet sellainen. Arvostan ihmisissä lahjakkuuden ja näkemyksen lisäksi hyväsydämisyyttä. Tiedän, että teet parhaasi tavataksesi ihmisiä, jotka tahtovat tavata sinut. Teet sitä oman terveytesi kustannuksella, puhut henkilökohtaisesti fanien kanssa vaikka sinua on kielletty puhumasta, ettet rasittuisi. Olet lämmin. Välität.

Jos minä saisin tavata tässä maailmassa kenet tahansa, tapaisin sinut. En halua haaveilla siitä, koska minulla ei ehkä koskaan tule olemaan varaa matkustaa sinne toiselle puolelle palloa, ja vaikka jonain päivänä olisikin, sinä et luultavasti tule näkemään sitä päivää. Enkä minä haluaisi olla vaivaksi. Tulisin vain jonottamaan, jos signeeraisit kirjoja joillakin messuilla. En haaveile siitä, koska tiedän, ettei sellaista tapahdu minulle eikä tässä elämässä.
Jos saisin tavata kenet tahansa, en tapaisi Jeesusta tai Freddie Mercurya (anteeksi, Freddie), tapaisin sinut. Sinä olet tehnyt hyväkseni enemmän kuin oma isoisäni. Haluaisin sanoa, että arvostan työtäsi, kiitos siitä. Tiedän, että kuulet sitä varmaan useammin kuin tahtoisit eikä se luultavasti merkitsisi sinulle mitään. Minulle se merkitsisi paljon.

Tiedän, että olet sairastellut ja taistellut terveytesi kanssa vuosia. Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta ja väärältä; olet hyvä, kaunis ihminen etkä ole ansainnut sitä jatkuvaa tuskaa ja huolta, josta joudut kärsimään. Kuulin, että olit taas joutunut sairaalaan ja viettänyt päiviä koomassa, ja vaikka kaikki on nyt taas paremmin, en eräällä matematiikantunnilla osannut tehdä oikein muuta kuin pidätellä itkua. En ole koskaan tavannut sinua, en tule koskaan tapaamaan sinua, enkä ole valmis päästämään sinua menemään. Tällainen itsekkyys minulle sallittakoon. En minä vaadi mitään, kun olen saanut jo niin paljon, ja ylipäänsä on minusta väärin painostaa ketään kirjoittamaan (millään tapaa luomaan) asioita. Ei se ole meidän asiamme, vaan sinun. Olemassaolollasi vain sattuu olemaan minulle paljon merkitystä, ja minulla on jo liian monta kuollutta esikuvaa. Jaksaisit vielä vähän.

Jos minusta jonain päivänä tulisi jotakin, kirjoittaisin hienon kirjan tai keräisin paljon rahaa katastrofialueille, kiittäisin sinua kaikissa haastatteluissa, joissa saisin siihen tilaisuuden.

Eniten haluaisin, että sinulla olisi kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Olisit ansainnut sen. Minä rakastan sinua. Jo yhdeksättä vuotta, enkä aio lopettaa.
Voi hyvin.

Sinun,
Mandi

money makes the wheels and the world go round

2012-02-06T21:27:00.000+02:00

Pitäis ja pitäis.

Kokoaan suurempi Suomi 2012 oli yksi (monia) parhaita juttuja, joita elämässäni on tapahtunut. Jos jotakuta kiinnostaa, niin Youtubessa on aika monta aiheeseen liittyvää videota, esimerkiksi joku ystävällinen Hiihtomaisteri on ladannut videot kaikista Ultra Bran biiseistä, joita taisi olla suunnilleen 15. Minulla oli hurjan hienoa, mutta se asia on jo vähän kuin vanhentunut. Ei-uusi.

Pekkakaan ei voittanut vaaleja. Ei se kovin oletettavaa olisikaan ollut, mutta harmittaa ehkä vähän silti. Ärsyttää inisijät, hehkuttajat, ne tyypit, jotka kirjoittaa kymmenen facebook-statusta aiheesta "LOPETTAKAA JO SE VAALISHAIBA!!1" (koska nehän todella edesauttavat asiaa), "lol joku presidentti :--D" -tyypit ja vähän kaikki tyypit. Luonnollisesti kuulun ite jossain määrin näihin kaikkiin.

Viikonlopun olin ystävän Omassa Kodissa kylässä ja aloin siinä kissaa silitellessäni miettiä, miten vanha oikeasti jo olen. Ahdistavaa kuin mikä. En ole vanhentunut neljätoistiaasta ollenkaan. En haluakaan. Haluan vain elämäni kulkevan eteenpäin eikä ohi. On paljon juttuja, jotka haluaisin. Useimpia en varmaan saa.
Se kissa kuitenkin oli tosi kiva.

Eilen olin niin sairas, ettei musta oikein ollut muuhun kuin valittamaan sosiaalisessa mediassa, kuinka sairas olin. Tänään en ole ihan niin sairas. Aamulla tosin tein minimaalisella valmistautumisella ja kuumeessa yhden yhteiskuntaopin kokeen. Kaikki on oikeasti hyvin niin kauan kuin on televisiosarjoja ja hyvää fanfictionia ja pehmeä sänky puhtailla lakanoilla.

Oon tullut siihen tulokseen, että nämä vuodet on nautinnollisimpia ja tuskallisimpia mun elämässä. Mietin, päteekö sama kaikkiin tuleviinkin vuosiin vai tuleeko musta vanhana turta ja tunnoton.
Niin.

I've seen all kinds of strangers
the rich and the famous, they don't count
no, they don't count
now I'm back on my beat
on the same greasy street, there's an angel on my shoulder
saying ho! have you ever said an honest word?
saying yo! have you ever said a pretty word?

eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

2012-01-25T00:28:00.000+02:00

Kuulun niihin suhteellisesti ajatellen harvoihin onnellisiin tyyppeihin, joilla on lippu maanantain Ultra Bran keikalle. Voisko elämä oikeastaan muuta kuin hymyillä? En ois koskaan uskonut tällaisen tilaisuuden tulevan. Tiistaina, kun on palattu suunnilleen normaalihkoon päiväjärjestykseen, tulen olemaan melko rahaton. Vastuutonta tämä tämmöinen, mutta mihinpä kirahvi raidoistaan pääsisi.

That being said, olen vähän sekaisin, mutta jos joku haluaa minut raunioittamaan elämäänsä niin saatan olla tavattavissa Helsingissä lauantaista maanantaihin, kaikki söppänät ottakaa yhteyttä <3 (Kukaan ei koskaan ota, mut en ole vieläkään menettänyt toivoa! Sosiaalinen media saa aikaan ihmeitä, tämän kertoo jo se, että Haavisto. Sekä se, että niitä lippuja ei juurikaan saanut netistä enää sitten, kun ne oli olleet myynnissä kaksikymmentä minuuttia. Yhtäkkiä sitä tuntee kuuluvansa johonkin suurempaan, kun sattuu kiihkeästi kannattamaan yhtä kahdesta presidenttiehdokkaasta. Onpa valheellista. Joka tapauksessa minusta on jännittävää, ettei minkäänlainen tulos ole nyt itsestäänselvä. Jokin tässä maailmassa sentään on kohdallaan! Monikin asia on oikeasti.)

Jos joku sattuu tykkäämään Leonard Cohenista, niin tuleva levy on kuunneltavissa täällä, ja se on järjettömän mahtava jopa Leonardiksi, henkilökohtaisesti pidän kovin paljon!

Oon huomannut joutuvani nykyisin kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa puhun suureen ääneen jotakin, mitä ei pitäisi puhua suureen ääneen, jossakin epäsoveliaassa paikassa. Ainakaan en jää epäselväksi kenellekään.

Minusta on tullut liiaksikin carpe diem -ihminen, onnistun blokkaamaan stressinsukuiset ajatukset mielestäni hurjan tehokkaasti, ja tämä johtaa siihen, että lykkään asioita ajattelematta niitä edes kahta kertaa. Tärkein asia on yleensä se, mitä olen tekemässä. Vähiten tärkein se, mitä en halua tehdä. Kuuluisi olla huolissaan siitä, mitä minusta tällä elämäntyylillä koskaan tulee, mutta en jaksa huolestua.

En edes halua saada ajatuksiani järjestykseen, tämä on aika autuas olotila.

you fit me better than my favorite sweater

2012-01-21T23:12:00.001+02:00

Everything's fine. Kirjoitin jo pitkähkön merkinnän, mutta se sai mennä. Viikko on ollut hyvä, mitään ei oikeastaan ole tapahtunut, paitsi että minä ja kämppikseni vietimme pitkän tovin vararehtorin kansliassa. Lasken sen viikon kohokohdaksi koska puhuimme Sormusten herrasta ja Englannista. Olen kirjoittanut siitä, miten haltioiden prinssi ja ihmisten prinssi tappoivat lohikäärmeen ja menivät naimisiin, Sergeistä, joka kiipesi portaita ja Vincent van Goghista, joka näki painajaisia ja ajautui juopottelukierteeseen.

Yhteiskuntaopin tunnilla pidetyissä pikavaaleissa Haavisto pääsi ensimmäiseltä kierrokselta presidentiksi, sai äänistä 12/16. Henkilökohtaisesti haluaisin äänestämään Ihan Oikeasti, harmittaa.

Kirjoitin tänään runon ja tajusin olevani järjettömän ruosteessa ja petyin.

Voi, elämä.

no one remembers your name when you're strange

2012-01-07T21:06:00.000+02:00

HUOMENNA PÄÄSEN TAKAISIN KOULUUN.

On jo niin aikakin. En jaksaisi oikeasti odottaa enää edes yön yli. Otan jonkun mahdollisimman aikaisen bussin ja kömmin sen kyytiin. On vähän epävarmaa, miten edes pääsen liikkeelle tämän kaiken tavarapaljouden kanssa (kun ehdottomasti tarvitsen kaikkea), mutta kai sitä kiskoisi vaikka vuorta jos tarpeeksi tahtoisi. Olen ollut järkyttävän materialistinen ja kevytmielinen tässä lähitienoina. Ostin muuten eräänkin elokuvan (Pikku Lordi, rakastin sitä kirjaa lapsena) suoraan 30-luvulta. Olen suunnitellut jotain kirjallisuushankintojakin. Ja mulla on Magneto-paita.

Pääsin kehumaan hiuksiani viime merkinnässä. Sain kuitenkin tänään yllättävän inspiraation "tehdä niille jotain". Tyhmää muttei tavatonta. En yleensä aiheuta mitään järkyttäviä katastrofeja, mutta nyt ehkä toivoisin, että olisin jättänyt vähän vähemmälle. Päätin partakonesession johonkin mohikaaninsukuiseen epämääräiseen asiaan, joka ei tosin enää - onneksi - näytä niin pahalta kuin heti alkuun ajattelin. No, kerrankos...

Kouluun.
Rehellisesti sanoen tahtoisin kyllä lähteä Lontooseen ja jäädä sinne.

Uusi Sherlock-jakso oli muuten ihan magnificent, seuraava tulee BBC:ltä jo huomenna. Nyt kannattaisi alkaa niidenkin seurata, jotka ovat tähän asti sen menettäneet. Ykköskautta myydään jo Anttilassa suomeksikin. Se on hieno sarja vaikkei henkilöiden välisten romanttisten suhteiden spekulointi kiinnostaisikaan (~~en ymmärrä miksei kiinnostaisi~~ mitä). Ja John Hughes teki 80-luvulla kauniita elokuvia. Naurettavista juonenkäänteistä huolimatta ne ovat viihdyttävimpiä lajinsa edustajia, joita olen aikoihin katsellut.

Oikeasti mielessäni pyörii aika paljon muitakin juttuja näiden pintapuolisten lisäksi, mutta jätän ne toistaiseksi sinne.

Misha Collins on uusin rakastan-niin-paljon-että-sydämeen-sattuu-ihmiseni. Seurasin joskus joitain aikoi sitten jonkin verrankin The Random Actsin toimintaa, ja nyt alettuani seurata Supernaturalia tajusin, että Misha on Misha.

Tämäkin on silti ihan relevantti asia.

"I like him, he says okie dokie."

2012-01-01T02:27:00.000+02:00

Onnea alkaneelle vuodelle, rakkaat.

Rehellisesti, vuosi 2011 oli yksi parhaista sikäli mikäli muistan. Ei varmaan onnellisin tai mitään, sellaiset ajat oli silloin joskus alle kouluikäisenä, mutta hyödyllisin, tapahtumarikkain, merkittävin ja mieleenpainuvin vähään aikaan.
Olen ehtinyt vuodessa tehdä hirveästi asioita. Seilata tunneskaalaa edestakaisin ja elämäntilanteesta toiseen. Voisin ainakin kovasti yrittää muistella joitakin konkreettisiakin juttuja.

Tammikuussa 2011 asuin yhdessä toisessa sisäoppilaitoksessa juuri ja juuri Lapin rajojen sisäpuolella. Minulla oli elämänkatsomuskriisi ja ihan hirveästi kavereita. Kuuntelin Zen Caféa ja haaveilin pääsystä Orivedelle. Ristitulta.

Helmikuussa tein radikaalin päätöksen jättää silloisen koulun kesken, halasin useaakymmentä tyyppiä hyvästiksi ja tulin takaisin kotiin. Kuuntelin Nick Cavea. Tunsin syyllisyyttä. En tehnyt mitään. Olin hämmentynyt yhteishausta.

Maaliskuussa menin iltalukioon. Ne olivat ihan hyviä aikoja: bussimatkoja edestakaisin, takeaway-kaakaoita, ihmisiä jotka tulivat kysymään neuvoa matkakeskuksessa, Oikeasti Hyviä keskusteluja oppitunneilla. Tapasin yhden tosi kivan tytön Oulussa. Tein elämäni isoimman ratkaisun. Kyllästytti.

Huhtikuussa olin töissä. Näin ikävän unen, joka myöhemmin kävi todeksi. Ei ollut enneuni, osasin vain aavistaa. Seurasi elämäni isoin henkilökohtainen kriisi, joka lopulta kosketti kaikkia läheisiäni. Lähdin kotoa kahdeksi viikoksi pois. Kirjoitin kirjeen, jossa sanoin hyvin isoja asioita hyvin suoraan. Muistan kaksi viikkoa hyvin elävästi, paljon kaikenlaista. Miten kiitollinen olin että oli joitakin ystäviä, jotka hyväksyivät. Lähettivät tekstiviestejä tarkistaakseen, että olen kunnossa. Olin ihan sekaisin. Ajattelin asioita kiihkeästi, kävin kävelyretkillä tuntemattomalla hautausmaalla, tapasin yhden ihanan tytön, joka osti minulle hyvää hyvyyttään Saksikäsi Edwardin. Kuulin loukkauksia. Halusin tappaa itseni. Hain kouluun, jonne tahdoin. Kuuntelin The Crashia.

Toukokuun alussa palasin takaisin kotiin. Asiat olivat selkeämpiä, joskaan eivät pehmeämpiä. Ei tarvinnut piilotella. En tuntenut kuuluvani minnekään. Clive Barker on sanonut: "We burn so hard, but we shed so little light; it makes us crazy and sad." Se kuvaa toukokuutani (toisaalta koko kevättäni) aika hyvin. Olin lähinnä levoton ja rauhaton, halusin kauhean kauhean paljon tehdä jotakin suurta. Täytin kuusitoista. Mulla oli järjettömän hyvät synttäribileet, lämmöllä muistelen.

Kesäkuussa minua syljettiin taas päin naamaa ja se tuntui pahalta. Kuuntelin aika paljon Depeche Modea. Muistan etenkin yhden mielettömän aurinkoisen ja kauniin ja murheettoman kesäpäivän, jonka vietin Ellin kanssa. Oli kesä ja keskityin siihen. Aloin aktiivisesti hyväksyä ulkoista olemustani. Aloin katsoa BBC:n Sherlockia, jonka kauan kaivattu kakkoskausi alkaa ihan kohta! Kesäkuussa taisi myös tulla kirje, jossa kerrottiin, että olin päässyt kouluun.

Heinäkuussa murehdin kadonnutta luovuuttani. Välttelin ihmisiä. Pohdiskelin asioita. Oli vähän semmoinen suvantovaihe.

Elokuussa lähdin pois kotoa ja aloitin koulun, tutustuin uusiin ihmisiin, tuli paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä. Elokuu oli hyvä kuu. Katsottiin paljon elokuvia. Kuun lopussa lähti myös hiukset. Tein tosi monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni.

Syyskuussa tuli, no, syksy. Aloin katsoa Criminal Mindsia. Näennäisesti opiskelinkin jotain. Sosialisoin.

Lokakuussa olin aika alemmuuskompleksinen mutta nautin maailmasta. Itsetunto notkahteli. Paljon pieniä elämyksiä. Näin kuun lopussa yhtä vanhaa ystävää, jota olin viimeksi nähnyt yli vuosi sitten, vierailin vähän erilaisessa maailmassa kuin omani ja matkustin keskellä yötä bussilla Helsingin halki. Oli kirjamessut. Ostin Abaratin ensimmäiset osat omaksi!

Marraskuussa alkoi pimeä ja muu vähän hajottaa enkä olisi jaksanut kauheasti mitään. Siitä huolimatta aika vakaata. Paljon kouluasioita.

Joulukuu oli ihan hirveän pitkä, ehkä. Suhteellista kyllä sekin, mutta tuntuu kuin sen alkamisesta olisi kauhean kauan. Kuuntelin paljon reggaeta, tein pientä uudistusta ihmissuhdeasioissani, olin tosi onnellinen ja sillä tavalla jotenkin sangen tasapainossa. Täällä oli tosi paljon hyviä juttuja. Loppukuusta - eli juurikin äskettäin - olen pitänyt aika monivuorokautista Supernatural-maratonia. Kokonainen kausi tuli katsottua parissa päivässä. Unirytmitöntä. Stressitöntä. Tylsää ja yksinäistä.

Se siitä sitten. Tein isoja ratkaisuja, opin seisomaan omilla jaloillani, tajusin olevani vahvempi kuin minusta ikinä tuntui, opin itsekunnioitusta ja olemaan onnellinen. Asetin elämäni tasapainoon. Vuosi oli myös hyvä musiikkivuosi, löysin vaikka mitä uutta ja hienoa. Ja hiusvuosi! Harmi ettei ole mitään kovin lähiaikaisia kuvia. Nykyinen hiusmallini on aika riemastuttava.

En ole luvannut täksi vuodeksi yhtään mitään, hyvä niin. Minusta on kuitenkin aina mukavaa, kun jotain uutta alkaa. Edes teoriassa.

happy crying, humany-wumany

2011-12-27T14:40:00.001+02:00

Pitäisi ehkä päivittää, ennen kuin olen kasannut itselleni niin korkean kynnyksen, etten pääse siitä enää yli.

En osaa ilmaista itseäni enää kirjoittaen. Etenkään en osaa kommunikoida kirjallisesti ollenkaan. Olen ylipäänsä havainnut, että tulen äärimmäisen huonosti toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä, mitään jaettavaa. Ei ole kyse siitä, ettenkö useinkin haluais, koska pääsääntöisesti kaikki ihmiset on musta jollain tasolla kiinnostavia. En vain osaa puhua muista asioista kuin niistä, jotka kiinnostavat mua tai joista tiedän jotain. Jos sellaista asiaa ei löydy, puhuminen jää tai huomaan olevani niin väkinäinen, että hävettää ihan ylitsepääsemättömästi.

Tekotaiteellisuudesta ja teennäisyydestä on tullut mulle (menneisiin aikoihin verrattuna) niin iso tabu, etten juurikaan sietäis sitä itseltäni. Normaalisti leikkaan kaiken sellaisen aika ankaralla kädellä kaikesta tekstistäni pois - aina ei ehkä näytä siltä, mutta ette (toivottavasti) olekaan nähneet joitakin aikaisempia blogejani tai muita kirjoituksiani - eikä jää kauhean paljon tilaa erityiselle persoonallisuudelle. Minusta. Luultavasti mulla on olemassa edes jollakin asteella vakiintunut tyyli, ainakin se olisi varmaan ihan suotavaa, kun olen tätä - blogeja/sosiaalisia medioita/interwebsiä - harrastanut liian aktiivisesti jo vuosia. Mutta se tyyli on vain... tyyli.

Menneistä ajoista tulikin mieleen, että ehkä pakko jakaa vähän jotain arkistojen kätköistä -kamaa. Tämä on päiväkirjastani vuodelta kolmetoista:

"Kaikki sopii kaikkeen ja minuun ja tuntuu kuin maailma olisi minulle.

Ja silti tää jäähyväisten maku mun huulilla enkä sitä saa pois, maku kun puhun ja hymyilen, ikävä jonka tunnen silmissä kun katson sitä arkipäivää, joka on mulle jotain kamalan ristiriitaista.

Asiat yhdistyy mun mielessä toisiinsa eri tavoilla kuin kaleidoskooppi ja kaikella on kummallisia merkityksiä. Mietin joskus melkein tosissani, olenko ihan tavallinen siinä mielessä.

Tänä iltana olen päästänyt irti, vaikka ne seitsemän sekuntia ei häviä tuosta vain, jotenkin uskon että onnistun, eikä vielä ole tullut mitään tunnetta siitä.

Pelotan itseäni, toivottavasti kukaan ei mun puolesta pelkää
haluaisin vaan kertoa kaikille, miten kaikki on ja kuinka maailma on sellainen
äärettömän kaunis ja suuri ja monikerroksinen ja hienopiirteinen ja hehkuva ja ymmärtämätön ja mun silmissä niin mielettömän surullinen."

Olin aika hellyttävä. Muistan paljon ihan selvästi, vaikka juurikin tässä iässä muutama vuosi tuntuu puolelta ikuisuudelta. Löysin informaatiota myös asioista, jotka olin unohtanut. Kuten miten mun takkia varastettiin naulakosta. Olin tosi ihastunut yhteen tyyppiin, jonka kanssa en ollut koskaan edes henkilökohtaisesti jutellut mitään. Sitä kestikin vaikka kuinka kauan. Huhuh. Pieni minä. Sama minä silti, ja ihan eri.

En ollut puhumassa kuitenkaan siitä. Hitsi kun on ajatus harhailla. Olin puhumassa siitä, että minusta olisi kauhean mukava kommunikoida ihmisten kanssa internetitse niin kuin olen joskus hyvin onnistuneesti tehnyt, muttei siitä oikein tunnu tulevan mitään. Ärsyttää kirjoittaa viestejä tai yhtään mitään, kun ne tuntuvat lopulta jonkun ihan muun kirjoittamilta. Ehkä ainoa asia, jossa tuntuu edelleen olevan vähän mua jäljellä, on tämä blogi. Enkä osaa päättää, johtuuko sekin vain siitä, että tämä liittyy kuitenkin aika tiiviisti elämääni, joka luonnollisesti on erilainen kuin kenelläkään toisella ja siksi puhtaasti minun...

Olisi varmaan hyvä joskus osata vähän tiivistää ja puhua jostakin tärkeämmistäkin asioista. Höh.

Vietän joululomaa hyväksyttävällä tavalla istumalla yksin pimeässä turvallisessa huoneessani, josta pidän enemmän kuin koko muusta talosta yhteensä, katsomalla televisiosarjoja läpi yön ja syömällä suklaata. Yksinäisyys on haasteellista, kun on tottunut ihmistäyteiseen elämään. Korvaan sitten ne puuttuvat ihmiset fiktiivisillä. Se on vähän helpompaakin, kun suhde on yksipuolinen eikä minun tarvitse huolehtia mistään. Sain Supernaturalin ensimmäisen kauden katsottua eilen, se on hieno sarja. Ja Doctor Whon jouluspesiaali oli muuten mitä itkettävän ihanin! Imelä kuin mikä, siksi siitä pidinkin. Matt Smith on hieno näyttelijä.

Muutenkin tämä joulun tienoo on fanitytön kulta-aikaa. BBC!Sherlock jatkuu ikuisuuksia (!) kestäneen odotuksen jälkeen uudenvuodenpäivänä, Hobitin traileri julkaistiin (vaikka itse elokuvaan onkin vielä aikaa), ja sit se mainitsemani jouluspesiaali.

Vanhoja uutisia, joita ette ole kuulleet: meillä oli jokunen viikko taaksepäin koulussa kirjailijavieraana Johannes Keltto. Se on sellainen nuori esikoiskirjailija, joka julkaisi tänä vuonna Metka matkaa Tongaan -lastenkirjan. Taisin idolisointirakastua siihen aika rankasti. Valloitti sydämeni puhumalla Jyväskylästä, punkista ja runoilijoista nätisti. Muutenkin minusta on aina hirveän hienoa ja ihanaa kuunnella jonkun puhuvan asioita, joihin pystyn täydestä sydämestä samaistumaan. Johanneksen ajatukset istuivat jotenkin aika somasti omaan maailmankuvaani. Tiedättekö, kun joskus hyvin harvoin tapaa sellaisia tyyppejä, jotka kohdattuaan tuntee rikastuneensa yhtäkkiä huomattavasti. Olen iloinen.

Sain jouluna paljon enemmän materiaa kuin osasin odottaa tai toivoa, hämmentää. (Olin toivonut kolmea juttua; kalenteria, kuulokkeita ja muistitikkua.) Esimerkiksi kauniinvärisen mukin, johon mahtuu kahdeksan desiä. Tajuatteko? Kahdeksan desiä mitä tahansa. Mun ei tarvitse enää ikinä juoda kahta mukillista mitään. Whoa. Myös kukkashortsit ja oranssit sukkahousut. Ehkä kivempaa oli kuitenkin se, että loppujen lopuksi aattoni oli ihan mukava. Sellaista ei aina tapahdu.

Olen nähnyt viime aikoina hyvin hämmentäviä unia. En tiedä miksi unissani yleensä esiintyy niin usein sellaisia tyyppejä, joita tapaan hyvin harvoin, tunnen hyvin etäisesti tai muuten vain harvemmin edes ajattelen.

Kuuntelen Amorphiksen Skyforger-albumia. Olen aina pitänyt tästä hyvin kovasti, sopivan folkahtavaa ja kaunista metallia. Tomi Joutsenella on hieno ääni ja se näyttää aivan erään hyvin hyvän ystäväni isältä. Kokeilkaa.

Toivottavasti teidänkin lomanne on edennyt mukavasti. Olette rakkaita. Musta olisi kivaa, jos kertoisitte, mitä elämäänne kuuluu!

unenomanen tunne

2011-12-08T00:31:00.000+02:00

ei sovi yhteen syys
ja yksinäisyys
näen sitä kaikkialla, kaukainen läheisyys
näinä pimeinä iltoina
ei itsenäisyys tunnu siunaukselta

Oikeesti tämä kuuluisi varmaan ihan toiseen blogiin, mutten nyt oikein välitä.

Joskus oon ihan varma, että mussa on perustavanlaatuinen vika. Ei se varmaan sit. Mitään. Haittaa. Maanantaina oli hurjat rappiolliset syntymäpäiväjuhlinnat ystävän luona. Minulla oli kyllä erittäin yllättävän kivaa vaikka tuntuukin ettei minusta ehkä aina pidetty niin paljon kuin aina toivoisin.

Lumi on nättiä.

Ukko saattaa olla joidenkin linjalaispoikien luovuuden tuotos, en ota krediittei siitä. Kunhan vaan menin lähentelee. Elli otti kuvan. Ilmeen tein minä ite.

careless realism costs souls

2011-12-02T00:06:00.001+02:00

Olen miettinyt nyt varmaan puolitoista tuntia, mitä oikeastaan kirjoittaisin.

Kuuluu hirveän hyvää. Fiilikset vaihtelevat euforisista epätoivon syövereihin, mutta siitähän minä olen aina pitänyt. Tapasin eilen Jaana Kapari-Jatan, hän oli kovin herttainen ja sympaattinen henkilö. Ostin ruman joulukalenterin. Valvoin kämppiksen kanssa pitkälle yli kolmen. Paiskoimme toisiamme pimeässä pehmonorsulla.

Jakson vaihtumisesta seurannut ainakin hetkellinen vapaa-ajan paljous tuntuu melkein vaikealta. Kun perusluonteeltaan tahtoo välttää kaikenlaisia puolivelvollisuuksiakin, on aikaa vähän liiaksikin pelkästään kulutettavaksi samassa paikassa. Takapihan lammella hengauksesta on tulemassa päivittäinen rutiini, ja ahdistun, jos se lykkäytyy. Minulla ei ole vuosiin ollut pihapiirissäni mitään vastaavaa kaunista asiaa.
Tänään istuin rannalla kivellä silmät kiinni ja musiikki niin kovalla, että se varmaan olisi kuulunut lammen toisellekin puolelle. Kun avasin silmät, vieressäni oli jotain valkoista ja täplikästä. Kissa pelästyi varmaan yhtä paljon kuin minäkin, kun säpsähdin. Se loikkasi karkuun, palasi haistelemaan kättäni, mutta juoksi sitten pois. Se oli ihan pentu, kaunis.

Lampi tuntuu paikalta, jossa voisi tapahtua mitä vain. Pimeällä vesi näyttää syvältä ja sellaiselta, jolla olisi salaisuuksia, vaikka olen nähnyt sen myös kesäpäivänä ja tiedän, että pinnan alla tulee hyvin pian vastaan vain kivinen pohja. Se tuntuu paikalta, jossa voisi kohdata ihmisiä. En toistaiseksi ole kohdannut, mutta sekin käy oikein hyvin. Aika ei tunnu, ajatukset virtaavat esteettä ja vaikkei todellisuus ole tällä hetkellä edes epämiellyttävä, rannan hämärästä on silti revittävä itsensä irti.

Ensimmäinen kirjoittajaohjelma alkoi, ja hienoisesta ryhmäterapiamaisuudestaan huolimatta se tuntuu äärimmäisen hyvältä ja hienolta ja rohkaisevalta. Henkilökohtaiselta.

Ensimmäisen lempiyhtyeeni viimeisin albumi on itkettänyt ankarasti. Nightwishin Imaginaerum ilmestyi eilen, olen ehtinyt kuunnella sen lävitse nyt jo aika moneen kertaan. En osaa edes sanoa, kuinka hyvältä koko albumi tuntuu. Heikkouksineenkin se on paljon enemmän rakastamaani Nightwishia kuin edellinen (silti ihan jees) levy. Anette on minusta kehittynyt huikeasti ja istuu yhtyeeseen huomattavasti paremmin. Tuomas on minusta paras suomalainen lyyrikko juuri nyt, ja lukuisista muistakin syistä rakastan ja ihailen arvattavasti enemmän kuin minulle olisi terveellistä. Albumilla on kauheasti hienoja asioita, joita en viitsi edes alkaa luetella. Pakko kuitenkin sanoa, että Song of Myself on parasta, kauneinta, raainta ja osuvinta, mitä olen kuullut tai edes lukenut kuukausiin.

It was us,
roaming the rainy roads, combing the guilded beaches
waking up to a new gallery of wonders every morn
bathing in places no-one's seen before
shipwrecked on some matt-painted island
clad in nothing but the surf - beauty's finest robe

Beyond all mortality we are, swinging in the breath of nature
In early air of the dawn of life
a sight to silence the heavens

I want to travel where life travels,
following it's permanent lead
where the air tastes like snow music
where grass smells like fresh-born Eden
I would pass no man, no stranger, no tragedy or rapture
I would bathe in a world of sensation
Love, goodness and simplicity

(Kaino pyyntö rakkaille lukijoille ja potentiaalisille kommentoijille: älkää polkeko maahan minulle tärkeää asiaa. Saatte olla "uudesta" Nightwishista ja Anetesta mitä tahansa mieltä, mutta jospa pitäisitte pahimmat solvaukset poissa täältä. Olen kauhean väsynyt niihin.)

Koska voin, listaan rakkaimmat Nightwish-asiani tähän.

Sleeping Sun. Populaarimusiikin kuunteluni alkoi tästä biisistä, enkä ole kyllästynyt siihen vieläkään.
While Your Lips Are Still Red. Koska olen romantikko ja Marco on yksi lempimiesvokalisteistani, ja minua viehättää kauheasti, että se voi uskottavan karjunnan vuoksi myös laulaa uskottavia hempeilylauluja.
Planet Hell. Koska se vaan kuulostaa niin hyvältä.
Ghost Love Score. Koska kertosäekuorosysteemit tekevät joka kerta yhtä suuren vaikutuksen, ja laulu kertoo tarinan yhtä tehokkaasti kuin 300-sivuinen romaani.
(En pysty katsomaan näitä End of an Era -videoita.)
Erämaan viimeinen. Jonsu on (muka)salainen naismuusikkoihastukseni, rakastan sen lauluääntä, ja biisin lyriikat on mielettömät. Niin kuin kaikki muukin siinä. Hullun kaunis.
The Poet and the Pendulum. Suuri henkilökohtainen merkitys ja nostalgiavyöry. Käsittelin tämän avulla isoja asioita. En ole kuunnellut tätä varmaan pariin vuoteen ollenkaan. Muistan sanat.
Master Passion Greed. Rakas raivolaulu. Kitarat kuulostavat myös mm. järkyttävän hienoilta, kun kuuntelee hyvillä kuulokkeilla.
Gethsemane. "Without you the poetry within me is dead."
Nymphomaniac Fantasia. Muistan kun mua joskus silloin suunnilleen kolmetoistavuotiaana melkein hävetti kuunnella tätä, kun jo nimikin kuulosti niin säädyttömältä! Hassua kyllä sinänsä kun. Niin. Kauhean kaunis kuitenkin.
Song of Myself.
Uudella levyllä on myös biisi nimeltä Taikatalvi, siitä pidän paljon.

*
Olen myös aika rakastunut. Kuvitelkaa tuo vaikka vähän pienemmällä fontilla, jos tuntuu liian hurjalta. Itkettää, miten typeriä ratkaisuja on näinkin varhaisella iällä ehtinyt tekemään.

I exist on the best terms I can

2011-11-27T19:10:00.000+02:00

Näin tässä eräänä yönä unta, jossa oli nainen, joka ajatteli kuin kala. Ruokapöydässä sille sitten halkesi korvien alle kidukset, suusta valui verta. Katsoin vierestä suu auki ja huomasin kokevani saman. Ilma tuntui myrkyltä ja joku neuvoi peittämään suun ja nenän. Kidukset toimivat, vaikkei ympärillä ollut edes vettä. Herätessä oli raskasta hengittää.

Eilisestä en kauhean paljon nauttinut, olen kai niin tottunut jatkuvaan kakofoniaan ympärillä etten osannut olla hiljaisuudessa enää ollenkaan. Sain kuitenkin/sen vuoksi tehtyä jotakin luovaa. Illalla kävelin yksin lammen ympäri, makasin jäisellä penkillä ja katsoin tähtiä, joita en kunnolla edes nähnyt huurtuvien silmälasien takaa (true story), takki kastui, rikoin jäätä rannasta ja tunsin olevani hyvin poeettinen ilmestys. Tuntematon nuori mieshenkilö oli myös siellä polttelemassa savukettaan ja hitusen vaivautuneesti odotin, että se kävelisi ohi, kun en uskaltanut sanoa hei.

Jatkaakseni hyvin onnistunutta ruotsinkirjan välttelyä olen tänään katsonut vähän Tyttöä ja kettua, täytyi lopettaa ennen surullista kohtaa koska en ehkä olisi päässyt siitä kovin helposti yli, ja keksinyt vähän soveltaen soittaa tämän. Kuuntelen taas tätä ja unelmoin musikaalisuudesta, jota syntymässäni en sattunut saamaan.

Ulkona on koko päivän satanut. Jos olisi muutaman asteen kylmempää, sataisi lunta.
Päiväunet tuntuisivat tarpeellisilta, vaikka olen nukkunut viimeisenä kahtena yönä varmasti yli 24 tuntia.

Mulla saattaisi olla jollekulle jotakin joululahjaksi. Haluaisiko joku?

this story is old

2011-11-22T02:31:00.001+02:00

Koska ei varsinaisesti uneta (kuten ei viime yönäkään ennen viittä), ajattelin, että sama kai. En tiedä mitä pahaa olen tehnyt menettääkseni vuorokauden sisällä kolme lukijaa. C'est la vie! Katsoin ystävien kanssa (500) Days of Summerin, en ollut ollenkaan silloin kauan sitten sisäistänyt, että siinä näyttelee Matthew Gray Gubler. Ei kukaan muukaan, joten kiljuimme. Kämppikseni oli ostanut minulle jostain läppärin kanteen liimattavan kuvan, joka esittää Van Goghin Starry Nightia. Se on kovin sievä. Pidän siitä maalauksesta hirveästi.

Muutamat päivät ovat menneet kohtuuttoman maailmantuskan ja elämäntarkoituspohdiskelun parissa. Luulen, että menetän vielä joskus ainakin osan järjestäni sen takia. Lauantaina iltateellä keskustelin äidin kanssa siitä, mitä musta tulee isona. Aloin itkeä (jep, olen varmaan joskus ennenkin sanonut, että teen sitä usein), kun muistin, miten mahdoton asia se oikeasti on.

Mistä johtuu, että tunnen niin suurta velvollisuutta maailmaa kohtaan? En saa rauhaa, kun en keksi sopivaa ammattia, jossa voisin tehdä jotakin suuressa mittakaavassa hyvää ja merkittävää. En ole millään hyödyllisellä tavalla lahjakas, musta tuskin tulee taiteilijaa tai kirjailijaa saati muusikkoa vaikka kuinka siitä haaveilisin. Kunhan nälkiintyisin. En voi alkaa poliitikoksi, koska olen liian herkkä kritiikille ja liian vastentahtoinen pahoittamaan kenenkään mieltä. En ole nero.

Olen äärimmäisen huono opiskelemaan mitään, mikä ei erityisesti kiinnosta mua. Ajattelin ympäristöbiologiaa, tajusin kaiken siihen liittyvän tylsän aineiston, joka olisi hallittava, ja tajusin, ettei kärsivällisyyteni tai olematon ahkeruuteni tule riittämään. En voi alkaa psykologiksi tai nuorisotyöntekijäksi tai oikein miksikään, koska en usko sosiaalisten taitojeni olevan ihan niin riittävät, enkä tiedä myöskään, kestäisinkö tällä luonteella sellaista taakkaa muiden ihmisten murheita. En edes usko, että sellainen ammatti riittäis tyydyttämään hyväntekemistarvettani oikeasti. En tiedä, riittääkö mikään.

Sekin on tosi kummallista. En ole varma, tunnenko ketään, jolla olisi samanlainen "ongelma", pakonomainen tarve tehdä jotakin. Jos mussa on jotakin vikana? Ehkä tunnen jossakin alitajunnan syvyydessä syyllisyyttä, joka saa mut ajattelemaan, että olen jotakin velkaa. Jos alitajuntaisesti vain ajattelen olevani niin kelvoton, että on todistettava jollakin, että voin tehdä hyviäkin asioita.

Lisäksi on kiistämättömän syyllinen olo siitä, etten tee mitään, vaikka tiedän, että pitäisi. Miksen ole vaikka vapaaehtoistyössä tai sit muuten vain työssä ja lahjoita palkkaani hyväntekeväisyyteen tai jotakin? Enkö mä sitten kuitenkaan halua tarpeeksi, että jaksaisin kavuta oman laiskuuteni yli? Kun mulla on mielessäni kerrassaan loistava ja kaunis ajatus kirjasta, miksen ole jo kirjoittamassa sitä?

Elämä hämmentää.
(Tämä ei ollut itseinhomerkintä. Tiedän kyllä olevani monissa jutuissa oikein hyvä ja muuta sen sellaista.)

((Romanttisia elokuvia ei kyllä pitäisi katsoa, saati lukea vastaavanlaisia tekstejä, sekään ei ole mielenterveydelle mitenkään hyväksi. Last night I dreamt that somebody loved me.))

wake up every day, that'd be a start

2011-11-16T17:58:00.000+02:00

Sähköposti, jonka lähetin, meni tyypille, joka useampi vuosi sitten opetti mua soittamaan nokkahuilua. Olin silloin aika huonossa kunnossa (huonossa kunnossa as huonoimmillani, mitä olen ollut, unettomuus, masennus, perheväkivalta, sisäiset ristiriidat, perfektionismi, raskaat ystävyyssuhteet) ja skippasin suunnilleen joka kolmannen soittotunninkin vain siksi, etten jaksanut mennä. Olin myös sosiaalisesti tosi, tosi kykenemätön ja lisäksi tunsin tarvetta lähinnä haistatella koko maailmalle. Olin välillä hurjan ärsyttävä opettajalleni, etenkin kun varsinkaan alkuun ei noin ylipäänsä oltu ollenkaan samalla aaltopituudella. Kun tilanne siitä vielä vähän synkkeni, en jaksanut enää harjoitella läksyjä enkä siksi tunnillakaan tahtonut soittaa huonosti osaamiani kappaleita. Opettaja ei pakottanut. Sen sijaan se kuunteli, kun kerroin sille asioita. Mikä musta oli erityisen ihmeellistä ja ilahduttavaa, oli se, että joku aikuinen ihminen ainakin näennäisesti otti mut tosissaan. Siinä oli jotain sellaista tyynnyttävää ja luotettavaa.

Kun lopetin tunnit soitettuani siellä ehkä puolisen vuotta, se toivotti hyvää loppuelämää. Kun tajusin jonkin verran myöhemmin, miten paljon apua ja hyötyä siitä ihmisestä todella silloin oli, hävetti ihan järjettömästi, etten ollut osannut sanoa mitään. Mietin melkein kolme vuotta, uskaltaisinko ottaa siihen jollain tapaa jotain yhteyttä. Viikonloppuna päätin, että uskallan.
Sähköpostissa sanoin kiitos ja kerroin, että nyt menee paljon paremmin. Eilen välitunnilla tulin huoneeseeni ja löysin sähköpostistani vastauksen. Se oli niin mukava ja kiltti, että itkin hallitsemattomasti seuraavat kymmenen minuuttia ja hävetti mennä äidinkielen tunnille silmät punaisina.

Olen saanut tehtyä sen, mikä on vaivannut kuukausia. Ja vakuuttunut siitä, että jotkut ihmiset ovat ihan ylimaallisen kärsivällisiä ja hyviä ja viisaita ja kauniita.
Jos haluatte tutustua opettajaani, niin tässäpä hän laulaa soolon. Biisi on tietääkseni myös Mikon kirjoittama. Lempikappaleeni Semmareilta jo ennen kuin tiesin asiasta. Olen linkittänyt sen blogiini aika monta kertaa aikaisemminkin, ja puolet tästä tarinastakin olen joskus kertonut, niin että tiedän kyllä osan teistä tietävän sen jo. Paitsi, että nyt se sai asiaankuuluvan ennen kuulemattoman loppuratkaisunsa.

Koeviikko häilyy uhkaavana edessä ja yritän kirjoittaa Seitsemän veljestä -lukupäiväkirjani valmiiksi, että ehtisin huomenna lukea biologiaa perjantaiksi. Ostin elämäni ensimmäisen ulkonäön kohentamiseen tarkoitetun kosmetiikkatuotteen. Näytän kuulemma söpöltä. On ihan jees näyttää söpöltä, vaikka turhamaisen epävarmasti mietinkin sit, että onko tälläytyminen sitten ainoa tie siihen.

Lainasin kirjastosta New Orderin kokoelmalevyn, vaikka mulla onkin vähän negatiivinen suhtautuminen sellaisiin, mutta kirjasto ei ole mikään lajinsa mallikappale eikä siellä siis ollut muitakaan. Hyvä kuitenkin, että lainasin. Kyseinen yhtye nousi suosikkeihini ennen kuin olin ehtinyt kuunnella levystä edes puolia. En osaa löytää sanoja, jotka eivät kuulostaisi korneilta tai naurettavilta tai kömpelöiltä (pelkään maailman eniten kuulostavani kornilta ja pilaavani kaiken, mikä on kaunista), mutta kaikki on niin hienoa, että minua itkettää. Eikä se, että minua itkettää aika usein, vähennä yhtään sitä hienoutta.

Express yourself, it's one on one
express yourself, it's one on one
express yourself, you can't be wrong
when something's good, it's never gone

osaan soittaa hallelujahin nokkahuilulla

2011-11-13T17:05:00.000+02:00

Isänpäivä ei ärsytä minua.

Isänpäivänä ärsyttää:
1. ihmiset, jotka eivät tajua, että kaikilla ei ole isää, jota juhlia, ja jotka yrittävät väkisin tyrkyttää juhlamieltään niillekin, joilla ei ole sille suurempaa tarvetta
2. ihmiset, jotka eivät tajua, että kaikkien isä ei ole sellainen, että ne haluaisivat sitä juhlia, ja sen johdosta syyllistävät ja vinoilevat näille tyypeille. "Aattelisit nyt vähän, se kuitenkin on sun ISÄ!"
3. ihmiset, joilla ei ole isää, jota juhlia, ja jotka väkisin haluavat myrkyttää kaikkien juhlijoidenkin mielen
4. ihmiset, joilla ei ole isää, jota juhlia, ja jotka kokevat henkilökohtaisena loukkauksena sen, että jotkut isän omistavat eivät häntä juhli
5. ihmiset, jotka eivät halua juhlia isäänsä, ja katkeroituneena julistavat sitä jokaiselle kuuntelemiseen suostuvaiselle ja suostumattomallekin

Jospa kaikki vain eläisivät tahtomallaan tavalla ja antaisivat myös muiden tehdä niin. Tiedän, että isättömien tai "isättömien" on varmasti vaikea olla, kun kaikki ympärillä hehkuttavat rikkumattoman perheonnensa ihanuutta, ja olen pahoillani, mutta jotkin asiat on vain kestettävä eikä tilanne varmaankaan parane sillä, että kyltymätöntä inhoansa koko päivää kohtaan julistaa kaikkialla. En minäkään tänään lähettänyt isälle edes tekstiviestiä. Tämä päivä ei ole isäsuhteeni kannalta millään tavalla poikkeava suuntaan tai toiseenkaan.

Henkilöitä kohdissa 1 ja 2 en jaksa edes yrittää ymmärtää. Varsinkaan jälkimmäisiä. Ensinnäkään ei musta ole millään tavalla kenenkään asia, miten muut ihmiset isänpäivää viettävät, ja sit oikeesti - jos sulla olisi vaikka väkivaltainen alkoholisti-isä josta sulla ei ole mitään muistikuvaa muunlaisena, niin haluaisitko päivän ajan teeskennellä että kaikki on okei ja rakastat sitä valtavasti vain siksi että se sattuu olemaan sukua tai naimisissa sun äidin kanssa?

Ei tässä sit oikeestaan kauheasti muuta. Tänään ei ole kovin hyvä päivä, koska en ole onnistunut missään ja ylipäänsä jokainen asia tuntuu vastenmieliseltä. Hassua, miten joskus on tällaisia päiviä. Luulen, että vika on jossain ihan konkreettisessa jutussa. Ehkä esimerkiksi siinä, etten ole syönyt kunnolla. Positiivista on, että osaan nykyään käsitellä tällaisia päiviä jotensakin rationaalisesti, koska joskus vähän aiemmin olisin alkanut panikoida ja ollut varma, että masennus on tehnyt comebackin. Ilahduin tänään siitä, miten etsin pahalle mielelleni loogisia syitä, tyydyin niihin ja päätin vain odottaa päivän menevän ohi huomattuani erinäiset piristymiskeinot hyödyttömiksi.

Näin unta, jossa olin menossa katsomaan Lord of the Ringsin uudistettua elokuvaversiota, ja jouduin sisälle siihen. Paha noita ajoi takaa, mutta hauskaa oli.

day in, day out

2011-11-12T00:04:00.000+02:00

Lähetin äsken niin hurjan sähköpostin, että vieläkin tärisyttää. Samanlainen olo kuin silloin, kun joskus lähetin yhdelle pojalle tekstiviestin, jossa oli sydämiä, vaikka kyse onkin ihan eri asiasta nyt. Oli kai kuitenkin aikakin, koska suunnittelin sitä sähköpostia melkein kolme vuotta.
Sillekin pojalle tekisi mieli vieläkin lähettää tekstiviestejä. Ei se varmaan haluaisi niitä.

Lupaan alkaa pian päivittää vähän harvemmin. Tai no, en kyllä lupaakaan. Voin kyllä luvata yrittää.

Ostin tänään särkylääkkeitä, apteekin salmiakkia (en oikeasti muistanut, että maailmassa on jotain näinkin hyvää) ja mutakakun. Saa nauraa. Ostin kyllä myös leipää ja maitoa, mutta tunnen silti olevani vähän rappiolla.

Katsoin myös hassun elokuvan nimeltä 24 Hour Party People, se kertoi Factory Recordsista, ja Joy Division -dokumentin. Itketti taas.

Täysin tuntematon mutta tosi cool sukulaistäti lähestyi facebookitse ja kehotti tulemaan kylään, jos liikun sillä suunnalla. Sanoi, että pidän hienoista asioista. Minusta sekin pitää hienoista asioista.

Nukkuminen ei olisi pahaksi, mutta olen lievästi yliaktiivinen tuon radikaalin sähköpostin lähetettyäni.

if silence, therefore song

2011-11-10T11:33:00.000+02:00

Lainasin kirjastosta ison "Queen - koko ura" -kirjan kirjoittaakseni historian esseen. Ei ole helppoa kirjoittaa, jos a) ei tiedä mitä jättäisi pois saadakseen esseestä alle kymmensivuisen (ihan vähän ehkä ammuin yli, mut silti) tai b) vähän väliä alkaa itkettää.

Luulen, että blogini taso laskee suorassa suhteessa siihen, kuinka usein sitä päivitän. Anteeksi, jos aiheutan jollekulle pettymyksiä. Tahdon silti. Loppujen lopuksi puhun asioita aika vähän kenellekään, tiedä sitten miksi niin, mutta tekisi toisinaan mieli kertoa ne kuitenkin. Kerron sitten täällä.

Esimerkiksi nämä musiikilliset elämyskokeiluni tuskin ihan hirveästi kiinnostavat ketään. Aloin tänään suunnitella perjantaina palautettavaa novellianalyysiani (joka muuten on typerin, raivostuttavin, järjettömin ja hyödyttömin tehtävä, jota muistan äidinkieltä varten joutuneeni tekemään), teen sen Frode Gryttenin novellista Ylhäällä puussa. Novelli kertoo pojasta, joka tykkää David Sylvianista ja erityisesti Brilliant Treesistä. Eräs ystävä suositteli biisiä minulle joskus vuosia sitten, oli hassua törmätä siihen uudestaan nyt. Se on kaunis, kuitenkin. Novellikin on ihan kiva.

Eksyin kuuntelemaan myös sellaista yhtyettä kuin Clan of Xymox. En ole koskaan ennen kuullut edes nimeä, mutta ihastuin kovasti. Kuuntelin Placebon ja Robert Smithin yhteisesiintymisiä, enkä millään saanut selville, mitä lopulta ajattelin niistä. Pidän molemmista ja tietyllä tasolla Brianin ja Robertin äänet sopivat yhteen, mutta toisaalta on hirveän vaikea kuunnella Robertin duettoja yhtään kenenkään kanssa, koska mun korviini tasoero sen äänen ja minkä tahansa äänen välillä on liian suuri. En ole toistaiseksi löytänyt yhtään yhtä rakastettavaa miesvokalistia. Esimerkiksi Crystal Castlesin Not in Love on biisi, johon en kyllästy koskaan.

Vuorokausi ehti tähän väliin vaihtua, koska tuli eilen muuta ohjelmaa. Olen tällä viikolla katsonut parin luokkakaverin kanssa joka ilta yhden Hellraiserin, tänään kai neljäs ja viimeinen saatavilla olevista. Loputkin voisi yrittää hankkia jostakin, vaikka musta tuntuukin, että taso tulee tästedes vain laskemaan. Jo kolmas oli huomattavasti laimeampi. Kakkosesta pidin ehkä eniten. Siinä oli vielä se ihana vanhuus, kaksi ensimmäistä elokuvaa on tehty 80-luvun puolella ja sen huomaa. En tiennyt, että voisin pitää kauhuelokuvista noin paljon; kaiken graafisen iljettävyyden lisäksi niissä on muutakin, hahmot on musta kenobiittejä myöten jotenkin sympaattisia, ja elokuviin käytetty mielikuvitus räiskähtelee pitkälle. Clive Barker.
"Who are you?"
"Explorers in the further regions of experience. Demons to some. Angels to others."

Olen miettinyt aika paljon, onko ihmispalvontani jotenkin epätervettä ja/tai muuten ylimenevää. Tiedän kyllä, etten ole maailman ainoa fanityttö, mutta silti. Pidän ihmisiä täydellisinä tietämättä niistä oikeasti mitään muuta kuin sen, mitä ne ovat luoneet ja saaneet aikaan.

Eilen koko päivän oli sumuista, kaduilla ei nähnyt kovin pitkälle eteensä ja oli vähän pelottavaa, melkein epäluonnollista. Kohtasin irrallaan juoksevan koiran, joka suuttui minulle, kun kävelin sen ohitse. Olisin pelännyt, jos osaisin pelätä koiria (se olisi ehkä ihan terve pelko tuollaisen kookkaan ja arvaamattoman otuksen tullessa vapaana vastaan). Ei se onneksi kuitenkaan perääni lähtenyt. Kävin ylimääräisellä kävelyllä takapihallamme, arvostan henkilöä, joka on suunnitellut sen: siellä on melkein epätodellisen kaunista. Hämärää ja sumua, vettä, puita ja valoja. Jos osaisin valokuvata, valokuvaisin siellä. Tai maalaisin. Voisin kirjoittaa siitä, mutta kukaan ei jaksa innostua kirjoitetusta maisemasta, en edes minä. Mietin silti. Jos alkaisi tehdä sanamaalauksia. Kertoisi tuhannella sanalla enemmän kuin yksi kuva.

Hämmentävää, miten me kaikki rohkealta arviolta kaksisataa tyyppiä asumme täällä. Menin ulos: kaikkialla oli joku. Portailla istui poika tupakoimassa. Joku keinui puutarhakeinussa pimeässä.

Alkuyöstä olin sydämenlyönnin ajan varma, että minulla on imusolmukesyöpä ja että kuolen. En muista, koska viimeksi olisin tuntenut sellaista varmuutta kuolemasta, vaikka tiedän, että vastaavaa on elämässäni ennenkin tapahtunut. Tärisyttävää. Mielessä välähtää, mikä kaikki jää nyt tekemättä ja sanomatta. Menin tyhjään keittiöön soittamaan äidille, joka sai vakuutettua mut siitä, että syöpä ei ehkä ole ihan ainoa vaihtoehto. (Olen flunssassa ja kaulan imusolmukkeet ovat myös turvonneet. Ehkä mulla sittenkin on vielä vähän elinaikaa...)

Absolute Midnight ilmestyi myös suomeksi nimellä Kaikennielevä keskiyö. Se seuraavaksi.

I can fly, my friends

2011-11-07T01:28:00.000+02:00

Rakastan itseäni.

Oon parhaillani aivan törkeän onnellinen. Televisio tekee joskus onnelliseksi, vaikka pääsääntöisesti tykkäisinkin enemmän, jos sitä ei koskaan olisi keksitty. Katsoin opistolaislauman kanssa EMA Awardsit juuri, vieläkin olen niin euforioissani että on vaikea olla pitämättä jonkinlaista haltioitunutta ääntä. Sillä:

Brian May! Maailman rakkain Brian May. Ja juuri kun pari merkintää sitten pääsin tunnustamaan mieltymystäni Adam Lambertiin, niin nyt suoranaisesti säteilen sydämiä sitä kohti, koska se esiintyi Queenin kanssa ja veti ihan äärettömän hienosti! Liikutuin aivan kohtuuttomia määriä. Voi voi voi voi. Tunnen nyt sellaista rakkautta kaikkea mahdollista kohtaan, ettei mua edes haittaa Justin Bieberin voittama Best Male.
Lady Gagallakin oli viihdyttäviä asukokonaisuuksia.

Yksi ystävä oli kylässä viikonlopun, viime yö venähti aamuseitsemään, koska hihittelimme sydämenkuvat silmissä Tim Minchinille. Katsoimme myös Moulin Rougen, joka oli paljon kivempi kuin muistelin. Tunnen itseni hyväksi ihmiseksi, koska tiskasin tänään yhteisestä keittiöstä kaikki löytämäni tiskit. Muuten harrastin reippautta esimerkiksi imuroimalla (hyvin äänekkäällä ja kummallista hajua levittävällä imurilla). Kolmen tunnin yöunien jälkeen sellainen tuntuu aika sankarilliselta.

Katsoin tänään myös elokuvan nimeltä Control. Se on mustavalkoinen ja mua visuaalisesti hyvinkin paljon viehättävä ja kertoo Ian Curtisista (Joy Divisionin frontman, joka päätti elämänsä 23-vuotiaana). Se ei erityisesti tehnyt mua onnelliseksi, vaikka olikin hieno. Päädyin pohtimaan sitä, miten surullista aikaa elän. En henkilökohtaisesti siis, vaan yleismaailmallisesti. Mitä meistä viidenkymmenen vuoden päästä puhutaan? Valta oli sosiaalisella medialla, totuus tuli televisiosta, yleistäen kukaan ei välittänyt mistään tai kenestäkään, ja jos joku välittikin, sitä potkittiin päähän. Ihmiset olivat apaattisia ja jos jokin joskus sai ne ottamaan riskejä ja kohtaamaan haasteita silmät loistaen, niin ehkä raha.
(En tiedä maailmasta muuta kuin sen, mitä omalta paikaltani näen, joten älkää ajako katujyrällä ylitseni. En yritä puhua absoluuttisia totuuksia.)

Haluaisin ajalle, jolla ihmiset istuivat radion ääressä odottamassa lempikappalettaan, menivät kellareihin rämisevien punkbändien keikoille, käyttivät hattuja... Tai kahdeksankymmentäluvulle, jolla The Cure soitti eeppisimmät konserttinsa. Controlin katsottuani makasin pyöreät kaksi tuntia sängylläni hämärässä kattoa tuijottaen. Kuuntelin Curea ja mietin, miten jotkin täysin toisten ihmisten luomat asiat, jotka eivät ole koskettaneet elämääni oikeasti kuin korkeintaan tosi välillisesti, voivat olla niin kiinteitä osia identiteettiäni. The Cure tuntuu musta tunnetilalta. En pysty kehuskelemaan sillä, miten rakastin sitä jo ennen syntymääni, koska ennen vuotta 2007 en ole erottanut Rammsteinia ja Tokio Hotelia toisistaan. Kasvoin lähinnä Sibeliuksen ja Beethovenin parissa. Joka tapauksessa niinkin lyhyessä ajassa kuin parissa vuodessa The Cure on kasvattanut pitkät juuret mun aivoihin eikä sitä sieltä juuri irti revitä. On joitakin muitakin esimerkkejä, musiikillisia tosin ei kovinkaan monta vastaavaa. Mutten niistä nyt.

Oikeasti kuuluisi vapista järkyttävän paineen alla, tekemättömiä koulutöitä on enemmän kuin ulkoa muistan, koeviikko on kohta taas enkä tiedä miten saisin itseni nukkumaan riittävästi. Mut tällä hetkellä tuntuu tosi hyvältä.

kidnap the Sandy Claws

2011-11-01T23:46:00.000+02:00

Ei mitään asiaa oikeasti mutta:

Kuukausi vaihtui ihan hurjan pian enkä oikein ymmärrä miten aika toimii näin, tuntuu välillä että oon juurtunut ja tuijotan kun kaikki lipuu ohi. (Tulee juhannus ja joulu. Ja halloween.) Samaan asiaan vähän liittyy sekin, että eräs Frank Iero täytti juuri kolmekymmentä. Kuinka.

Katsoimme The Nightmare Before Christmasin, tykkään siitä, ja tänään pukeuduimme jätesäkkeihin ja menimme epämääräisesti heilumaan muiden epämääräisesti heiluvien ihmisten sekaan. Nähtiin siellä mm. yksi Jeesus, enkä oikein tiennyt, olisiko pitänyt paheksua tai jotain, päädyin kuitenkin huvittumaan kun se hyppelehti siellä helmat hulmuten värivaloissa. Se kertoi meille myös, että isän luona on jatkot joka päivä.

Absolute Midnight tuli tänään, se on kaunis enkä osaa oikein päättää ryntäisinkö siinä hirveää vauhtia eteenpäin vai säästäisinkö sitä. Pohdin tänään ruotsinvihkoon, mitä kirjoittaisin kirjeeseen, jonka lähettäisin Clive Barkerille, jos lähettäisin.

Äsken tulin pois bileistä, kävin suihkussa kolmannen kerran tänään (tämän ei ole tarkoitus toistua) ja keitin teetä, laitoin siihen enemmän sokeria kuin edes maistuisi hyvältä. En käyttänyt ennen sokeria. En kyllä juuri juonut teetäkään.

Joskus kaipaan jotain, mutten tiedä mitä, ja vaikka tietäisinkin, en uskaltaisi sitä ajatella.
Aika paljon tahtoisin lähteä katsomaan maailmaa. Milloinhan avaruuslennoista tulee mahdollisia ihan tavallisellekin ihmiselle?
(Tosin tunnen toisinaan, kuten tänään katsottuani biologian tunnilla sellaista maailmanpelastusvideota, syyllisyyttä jo vain olemassaolostanikin. Saati sitten siitä, etten ole jossain barrikadeilla rähjäämässä salametsästäjille. Luonnolla ei varmaankaan olisi varaa minun kuumatkaani vaikka kuinka haluaisin.)

there's a blaze of light in every word

2011-10-30T23:38:00.001+02:00

Hei, hei, hei. ♥

Kävin kirjamessuilla! Oli kaikilta osin aika siistiä. Ostin hyvin pidettävän Black Parade -hupparin ja - tsin tsin tsi din - Abaratin ykkös- ja kakkososan mukavalta antikvariaatti-ihmiseltä, kaksikymmentäviisi euroa. Ne on suomeksi tosin, tahdon ne myös englanniksi, mutta kovakantisia, kuvallisia ja hyvin hyvässä kunnossa. Olen tästä asiasta varsin täpinöissäni. Sit löysin sattumalta myös Clive Barkerin Yön kansa -kirjan. Barker-kokoelmani sai siis varsin vahvat jalat alleen. Jee. Tuijotin myös haltioituneena Don Rosaa noin kolmen metrin päästä. Ei kuitenkaan ollut varaa ostaa kirjaa, johon olisin voinut nimikirjoituksen hakea.

Tapasin erästä ystävää, jonka näin viimeksi yli vuosi sitten. Suhteemme on aika hämmentävä, jokaisella tapaamisella molempien elämäntilanne on vaihtunut täysin edellisestä kerrasta ja kumpikin on taas aavistuksen toinen ihminen. Se tyyppi on kaikilta osin hurjan erilainen kuin itse olen, toisesta maailmasta aivan, eikä kumpikaan meistä ihan tiedä, miten ylipäänsä on käynyt niin hullusti, että olemme ystäviä. Ainakin omasta puolestani kuitenkin viihdyn joka kerta hirmu hyvin. Päädyimme vastamuutettuun asuntoon Vuosaareen, siellä oli ihmisiä, joita en tuntenut, mutta jotka tuntuivat kotoisilta. Teetä, suitsuke ja Anna Puuta.

Selvisin myös yksin Helsingin yössä bussilla takaisin keskustaan, mistä jatkoin toisen ystävän luo olemaan ja nukkumaan. Ystävän pikkuveljellä oli lanit. Seinän takaa kuului: "Mä en halua jauhelihapihvejä! Tajuatko, mä en halua niitä!" Seuraavana päivänä lähdimme seikkailemaan, kävimme Munkkiniemessä katsomassa merta, koska näin sen viimeksi noin kuusivuotiaana. Tuuli kovaa, muttei tuoksunut miltään. Melkein eksyimme metsään, mutta löysimme myös takaisin. Raitiovaunun kuljettaja tiuski minulle, kun en osannut ostaa lippua oikein. Tulin vähän pahalle mielelle, mutta seuraava bussikuski oli sentään mukava.

Sitten näin myös yhden suloisen tyypin, jota en ollut koskaan nähnyt, ja kävin Kiasmassa, koska siellä on jännittävää.

Helsinki hämmentää mua joka (harva) kerta yhtä kovasti. Kuinka paljon ihmisiä siellä on, sellaisia, jotka eivät tunne toisiaan. Tai sitten eivät ole tuntevinaan. Tai sitten ovat. Kuinka vaivattomasti paikasta toiseen pääsee, ja kuinka pitkä matka kaikkialta kaikkialle on. Kuinka toiset kaupat ovat auki kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa ja miten jokainen paikannimi muistuttaa jostakin. (Olen maalta.)

Tänään matkasin kolme tuntia takaisin kouluun ja täällä olen. En odota huomista, koska minulla on asennevamma tämänhetkisiä koulutehtäviäni kohtaan eikä se hirveästi edesauta niiden valmistumista. Olisi myös Halloween, eikä minulla ole vaatteita. Mutta menen kuitenkin juhlimaan.

Harmi, ettei ollut nyt kuvia. Kamerani oli lähinnä repussa. Voin näyttää teille joskus esim. jonkun hienon kännykkälaatuisen todistusaineistokuvan Don Rosasta, nyt yritän hiljalleen päästä nukkumaan.

moon or no moon

2011-10-23T01:30:00.000+03:00

Puhelisin Abaratista.
Abarat on Clive Barkerin kirjoittama fantasiasarja, jonka kolmas osa ilmestyi äskettäin (viime kuun lopussa). Luin ensimmäisen Abarat-kirjani (jonka nimi muuten on Abarat) varmaankin aika pian sen suomeksi ilmestymisen jälkeen, eli vuonna 2003, eli ollessani suunnilleen kahdeksan. Niihin aikoihin oli suuri seikkailu päästä pääkirjastoon, koska sinne oli ainakin parikymmentä kilometriä ja yleensä jouduin tyytymään kirjastoautoon, jonka nuortenkirjaosaston olin siinä vaiheessa jo ehtinyt lukea lävitse. Eikä sinne sitä paitsi koskaan tullut uutuuksia. Pääkirjastossa oli nuortenkirjojen nurkka, jonka joka kerta tarkastin lävitse uusien jännien asioiden varalta. Olin aikoinani ensimmäinen, joka lainasi Lasten Kalevalan, kun se tuli, ha haa. Joka tapauksessa muistan hämärästi edelleen miten hoksasin Abaratin sieltä hyllystä. Olin silloin myös vakuuttunut siitä, että mitä paksumpi kirja, sitä parempi kirja. Jo siinä mielessä se oli lupaava, ja lisäksi olin kovasti vaikuttunut sen visuaalisesta asusta.

Tykkäsin Abaratista ihan hirveästi heti. Olin pienenä hurja fantasianörtti, olisin kai vieläkin, jos olisin vähemmän nirso ja lukisin lähellekään niin paljon kuin silloin. Kaikki kummallinen, taianomainen ja mielikuvitusta ruokkiva oli mahtavaa, tiedätte varmaankin. Abarat oli musta ihan täydellinen. Kaikki siinä oli jotenkin uutta ja yllättävää.

Toinen osa, Abarat: Lumon päivät, sodan yöt tuli kirjastoon seuraavana vuonna. Olin ehtinyt lukea ensimmäisen sinä aikana muutamaan kertaan. Musta tuntuu, etten ollut ihan edes tajunnut, että kyseessä oli sarja, enkä ollut osannut odottaa jatko-osaa. Mutta olin ihan että jeejejeejejejeee kun näin kirjan siellä hyllyssä. Se oli ihan yhtä hyvä kuin se edellinenkin.

Vuoden 2004 jälkeen oon lukenut molempia kirjoja aina silloin tällöin. Mun on aina vaikea palauttaa niitä, koska ne tuntuu ystäviltä. Selaan niitä edestakaisin ja hipelöin kuvia, vaikka ne ei tunnukaan muulta kuin sileältä paperilta. Kukaan muu niitä ei sitten vaikuta lainaavankaan, koska ne on vanhalla paikallaan joka kerta, kun käyn kirjastossa. Musta on mukavaa löytää ne sieltä, mut vähän surullista, että niin harva muu täällä päin maailmaa rakastaa niitä niin kuin minä. Jotenkin onnekkaasti olen löytänyt sentään kolme kanssaihmistä, jotka suhtautuvat Abaratiin yhtä intohimoisesti kuin minä. (Ne kolme ovat myös ainoat, joiden ylipäänsä tiedän lukeneen kirjat.)

Kolmas Abarat, Absolute Midnight, ilmestyi nyt - seitsemän vuotta edellisen osan jälkeen. Olen odottanut goddamned seitsemän vuotta, alle kymmenvuotiaasta nykyiseksi itsekseni. Hillitön itkunaurukohtaus seurasi saatuani muutama kuukausi sitten tietää, että kirja tulee syyskuussa. Seuraava epätoivo sitten, kun tajusin hetken koitettua ettei mulla oikeasti ole millään varaa siihen. Äärimmäisen jännityksen määrä, kun nyt vihdoin tilasin sen ja odotan sitä saapuvaksi ensi viikolla tai viimeistään sitten seuraavalla! Aaa!

Suunnaton ihailuni Clive Barkeria kohtaan aiheutunee hänen pyörryttävästä mielikuvituksestaan, poikkeuksellisista kertojanlahjoistaan, hämmentävästä taiteellisuudestaan ja itkettävästä lämminsydämisyydestään. Liioittelematta. Koska rakastan Clive Barkeria ja minusta olisi hienoa päästä se hänelle myös kertomaan, surettaa ja pelottaa enemmän kuin paljon kuulla uutisia siitä, miten huono terveydentila miehellä on. Kaikenlaista ikävää on sattunut jo vuosien ajan, mutta nyt olen lukenut Cliven tavanneiden ihmisten kommentteja siitä, miten he eivät ihmettelisi, vaikka Clive ei selviäisi ensi vuoteen asti. En osaa edes sanoa kuinka pahalta tuntuu. Clive on vasta piakkoin kuusissakymmenissä, enkä suostu hyväksymään, että tilanne olisi oikeasti niin huono. (Sitä paitsi Abaratista puuttuu vielä kaksi osaa.)

Hankin vielä joskus vitkukissatatuoinnin. Rakastan noita.
Suunnitelmissani on mennä lomalta päästyäni (pian!) kirjastoon ja alkaa lukea lävitse ainakin Books of Blood. Lisäksi aion lähitulevaisuudessa katsoa Cliven kirjoittamat Hellraiser-elokuvat. Ehken tässä iässä enää saa niistä loppuelämää kestäviä traumoja. Pitäis silti vain kaivaa jostakin seuraa, koska en ehkä kuitenkaan tahdo katsoa niitä yksin. Ystäväni eivät ole erityisen kauhuleffasietokykyistä tyyppiä.

On ihan terveellistä muistaa aina välillä, että saan oikeasti tehdä blogissani tällaista. Jätän vähän liian usein jotakin kirjoittamatta siksi, että ajattelen sen olevan epäkiinnostavaa/tarpeetonta tai antavan musta huonon kuvan. Ahahaa huonon kuvan. Voin saman tien tunnustaa julkisesti, että kuuntelen mielelläni Adam Lambertia ja luen kieli pitkällä kaikki hänen ja Saulin suhdetta koskevat iltapäivälehtien uutiset, koska ne on musta niin söpöi. Ja että mulla on rumat varpaankynnet.

(Niin epätodennäköistä kuin se olisikin, niin jos joku Barker-fanaatikko sattui lukemaan tämän vuodatuksen, ois hullun kiva tietää siitä. Tämä fandom on Suomessa niin mitättömän pieni, että tunnen oloni hyvin yksinäiseksi.)

Three Days Grace on musta hyvä bändi. Luin tänään The Encyclopedia of Serial Killersistani Charles Mansonin elämäntarinan, voisin jatkaa iltasaduksi vaikka Jack the Ripperilla. Äitini siisti mun hiukset tänään, ne on kasvaneet hurjasti, ette uskoisikaan. Huomenna lähden taas. Hitsi, kun sormeni ovat kauniit. Ostin vihreää kynsilakkaa. Jalkani ovat kylmät. Sain venäläistytöltä vastauksen kuukausia sitten lähetettyyn kirjeeseen. Se pelkää kuolevansa.

Mun blogia luetaan aina enemmän, kun olen laittanut sinne kuvia. Jos taas olen vain kirjoittanut, sitä ei välttämättä lueta juurikaan. Musta se on vähän surullista. Toimin itse aika päinvastaisesti.

After a battle lasting many ages,
The Devil won,
And said to God
(who had been his Maker):
"Lord,
We are about to witness the unmaking of Creation
By my hand.
I would not wish you
to think me cruel,
So I beg you, take three things
From this world before I destroy it.
Three things, and then the rest will be
wiped away."

God thought for a little time.
And at last He said:
"No, there is nothing."
The Devil was surprised.
"Not even you, Lord?" he said.
And God said:
"No. Not even me."

- Clive Barker

the troubadour cut off his hand and now he wants mine, oh no

2011-10-17T23:28:00.000+03:00

Tässä merkinnässä oli aluksi hyvinkin yksityiskohtaista selvitystä elämäntilanteestani. Karsin vähän.

Olen aika iloinen siitä, että aina välillä hoksaan ajatella, miten hyvätasoista elämää elän. Kaikki on paljon paremmin kuin joskus ennen, vaikka vähän väliä tuntuukin kamalalta milloin mikäkin.
Viime jakson keskiarvoni heilahtelee yhdeksän ja kymmenen välillä hävettävän vähällä työmäärällä, ja olen väkisin aika ylpeä englannin erinomaisesta. Tiedän kyllä, että kurssi oli aika helppo, mutten ole ikinä kokenut olevani niin hyvä.
Olen niin tyytyväinen ulkoiseen olemukseeni, ettei se varmaan ole edes normaalia. Tulen toimeen niin pituuden, painon, kuppikoon kuin kengännumeronkin kanssa.
Minulla on ystäviä, monessa suhteessa enemmän kuin juuri koskaan. On jo ikävä niitä toisia, jotka näin viimeksi kolme päivää sitten, saati sitten niitä, joita en ole nähnyt viikkoihin.

Muistan, kun muutama vuosi sitten mun suurin unelma oli päästä pois kotoa. Vaikka tiesin koko ajan, että se tapahtuisi joskus, tuntui samalla siltä, että siihen oli ikuisuus. Hurjaa tajuta nyt, että vietän oikeasti yhdeksänkymmentä prosenttia ajastani jossain muualla kuin täällä. Asiat, kaikki asiat muuttuvat väistämättä, vaikka sitä on vaikeimmalla hetkellä mahdoton nähdä.

Olen lomalla. Käyn töissä saadakseni rahaa päästäkseni kirjamessuille ja mahdollisesti ostaakseni erään kirjan sekä säästääkseni loput pystyäkseni joskus lähitulevaisuudessa matkustamaan Rovaniemelle, vain koska tahdon. Neulon villasukkaa, koska tarvitsen lisää sellaisia. Olen aikeissa nähdä joitakin ystäviä. Sunnuntaina lähdin ulos vain siksi, että aurinko laski ja oli kaunista. On helpottavaa, että koira jaksaa yhä innostua lenkkeilystä yhtä lailla kuin ennenkin. Pelkään Opistolla vähän väliä, että se päättää päivänsä ollessani poissa, vaikkei se mikään ikivanha otus vielä olekaan.

Pohdin vähän aiemmin, kuinka pelottavaa oikeasti olisi tavata suurimmin ihailemansa ihmiset kasvokkain. Totesin, että tosi pelottavaa. En edes osaa sanoa. Seuraavaksi tajusin, että ne ihmiset eivät todennäköisesti pitäisi minusta lainkaan. Huh, en ole hetkeen ajatellut mitään yhtä lamauttavaa.
En vain ole selvinnyt mistään katastrofaalisesta happeningista elämässäni. En ole tehnyt mitään uskomattoman luovaa, en ole värjännyt hiuksia mustaksi ilman vanhempieni lupaa, en ole karannut kotoa, en päässyt irti huumeriippuvuudesta tai itsetuhoisuudesta. (Ei sillä, että toivoisin elämäni olleen vaikeampaa. On siinä ollut ihan tarpeeksi selviämistä näinkin.) Musta tuntuu, että olen särmätön ja asenteeton. En ole oikeasti sitä, mistä ne puhuvat sanoessaan "our kids". Suurimmat hyvät tekoni rajoittunevat siihen, kun kävin yläasteaikoina aina toisinaan kantelemassa rehtorille, kun jotakuta rääkättiin koulumatkoilla.

Olen henkisesti kukkamekkoinen hissukka runotyttö ilman runoja. En mikään taistelija, selviytyjä, taiteilija tai maailmanpelastaja. Luultavasti ne ihmiset olisivat minuun ärtyneitä ja turhautuneita.
Yritän välttää ajattelemasta asiaa sen enempää, koska se ei tunnu erityisen hyvältä.

Tyynenä mietelmänä: tiedättekö, että tasaisin väliajoin kyseenalaistan koko elämänkatsomukseni ja kaiken, mihin uskon. Revin kaikki ylevät teoriani palasiksi. Sitten kokoan ne hiljalleen uudestaan kokoon, koska todellisuus tuntuu vähän liian kylmältä ilman niitä vaaleanpunaisia sydänaurinkolaseja. Tiedän, että esimerkiksi nyt voisin lietsoa itseni vaikka kuinka riemukkaalle mielelle, jos alkaisin kirjoittaa siitä, kuinka hilpeä paikka maailma oikeastaan onkaan. Tarkoittaneekohan se sitten ainoastaan sitä, että olen tehokas itsesuggestoija.

Lienee parempi olla miettimättä sitäkään sen tarkemmin.

Olen ollut ihan hirvittävän viehtynyt Pulp-nimiseen yhtyeeseen viime päivinä. Vasemmalla on Jarvis Cocker, hän on aika ihastuttava. Pulp on siinä(kin) mielessä löytö, etten ole toistaiseksi kuullut niiltä yhtäkään huonoa tai tylsää kappaletta.

Jos joku on kiinnostunut, niin ehkä eniten pidän tästä. Tämäkin on katsomisen arvoinen. Tai tämä. Sitten löysin tämän ja aloin melkein kiljua, koska kaksi mielettömän siistiä asiaa yhdistyy siinä, ja sitten harmitti etten tiennyt koko jutusta aiemmin, ja sitten vain ihastutti koska se kuitenkin on olemassa.

Patrick Wolfia olen ylistänyt ennenkin, mutta perjantaina bussimatkalla tajusin, että The Bachelor on yksi kauneimpia albumeita, joita tiedän. Sitäkin suosittelen ihan oikeasti kokeilemaan, jos ei ole ennen kuunnellut. Patrickin suosio on Suomessa ihan naurettavan vähäinen siihen nähden, kuinka nero se on. Bachelorilta voi kuunnella mun mielestä melkein mitä tahansa, se on mahdottoman hieno albumi tosiaan, mutta esimerkiksi Hard Times, Damaris ja Thickets on helmiä. Ja pakko mainita vielä The Libertine, vaikka se onkin eri albumilta.

Hu. Pitää ehkä lopettaa tai alan hyperventiloida.

there's a crack in everything, that's how the light gets in

2011-10-09T01:17:00.000+03:00

Hieno päivä. Käytävällä on bileet. Joku uhkasi juuri oksentaa ellei pääse sisään (ei tosin meille). Siellä on myös paljon vessapaperia lattioilla, en tiedä miksi. On tapahtunut paljon monenlaisia asioita!

Keskiviikkonakin oli bileet, niihin osallistuin kyllä hitusen aktiivisemmin kuin noihin tämänhetkisiin. Sielläkin oli paljon humalaisia ihmisiä, ja vaikka olen aina pelännyt humalaisia, ei ollut hetkeäkään yhtään paha mieli. Ehkä siksi, ettei niilläkään kellään ainakaan näyttänyt olevan paha mieli, vaan oikeinkin hyvä. Elävä musiikki iskee jotenkin ihan hirveän kauheasti oli se sitten miten huonoa tai humalaista tahansa, hypin ja heiluin koska luotin siihen ettei kukaan seuraavana aamuna muistaisi, ja ne soittivat esimerkiksi Musea ja Twist and shoutin ja jotain muutakin, en enää muista. Sellaisillakin ihmisillä, jotka arjessa näyttävät melkein vähän onnettomilta, vaikutti olevan aika riemukasta. Bileet loppuivat liian lyhyeen ja palasin meidän huoneeseen korvat soiden ja levottomin jaloin.

Olen nyt useampaan kertaan kuullut, että olen kovin hiljainen ja puhun pienellä äänellä. Mutta että annan lämpimiä halauksia.
Laadin mielessäni listaa siitä, mitä biisejä tahtoisin soitettavan, jos joskus pääsisin Cure-bileisiin. (Kuka järjestäisi kanssani sellaiset?) Tekisi mieli tanssahdella, koko ajan.

Kävin Iljan kanssa tänään ottamassa hölmöjä ja vähemmän hölmöjä kuva-asioita. Niitä löytyy esimerkiksi täältä, mutta isken niitä tähän myös.
Koska en ole koskaan ennen pitänyt naamassani mitään ehosteita, ajattelin, että olisi ihan hyvä aloittaa tällaisesta...

(Ei oikeasti.)

Mulla on uusi takki ja pidän siitä. Mulla on vanhat kengät ja pidän niistä talvi talvelta enemmän.

On syksykin.

Hölmöilin.

Voi ei.

Ei ole ehkä reilua, että takkini sopi sille paremmin kuin mulle.

Kävimme myös takapihalla katsomassa tähdenlentoja. Kaksikymmentäviisi. Entinen ennätykseni oli 12. Sovin itseni kanssa, että jos toivon koko ajan, toivon automaattisesti myös jokaisen tähdenlennon kohdalla. En tiedä onko se huijausta, mutta ei se haittaa. Olen muutenkin nykyään aika skeptinen koko romanttisen rakkauden olemassaolon suhteen. On ihan hirveää olla skeptinen, mutta kun se on niin epätodennäköistä ja järjetöntä.

Tähdenlennoista tuli hyvä mieli. Ja niistä tovereista, jotka siellä jossain pensaikossa (ja toisessakin pensaikossa) olivat myös katsomassa tähtiä. Joka lennon kohdalla sieltä kuului iloinen O-HO-HO-HO-HO-HOI. Kuuluipa kerran myös "kautta likaisen kyrpäni", tiedä siitä sitten.

Nyt väsyttää paljon. Ostin eilen ihan oikeaa kaakaojauhetta ja ihan oikeaa maitoa. Se hyvä. Leonard Coheniakin muutaman päivän kuuntelin lähestulkoon tauotta.

Mulle voi puhua. Kuinka kulkee?

I'm in the basement, you're in the sky

2011-10-01T23:22:00.000+03:00

Astuin tänään Kävelykadulla verilammikkoon. Ihan oikeaan vereen. Lammikolliseen sitä. Ihmisen verta. Ellei joku ole päättänyt tuoda koiraansa/kissaansa/kirahviaan teurastettavaksi siihen Jyväskylän yöelämän paikallistumaan. Tai ellei joku ole keksinyt olla vitsikäs ja kaataa siihen jotain tekoverta. En saanut traumoja, mutta asia palaa mieleeni vähän väliä. Miten kukaan ei ollut siivonnut sitä pois. Miten en ole toistaiseksi löytänyt edes mitään uutista, mikä voisi liittyä asiaan. Karmii ehkä vähän. Parin askelen päässä lammikosta oli vielä jokin... hyytynyt.

Ehdin käydä erään kirpputorin avajaisissa ja nähdä somia ihmisiä, ja löytää takin, joka on kokoa neljäkymmentä ja tekee musta vielä isomman kuin olen eikä oikeasti edes vaivaa ollenkaan, muutenkin ulkonäkökriisini ovat entisestään laskeneet hiusten leikkaamisen jälkeen vaikka sellainen onkin hiukan kausittaista, näin myös pellen, joka teki taikatemppuja. Join kaakaota eräässä paikassa ja hinta tuntui ihan hirveältä eräässä toisessa paikassa asioinnin jälkeen.

Musta ei koskaan tule fyysikkoa.

Käytin äsken koiraa ulkona. Kesä palasi vielä hetkeksi ja se turhautti, mutta nyt on jo niin kylmää, että hengitys höyryää ja sormista alkaa vuotaa verta. Miten päästään eroon pahasta tavasta, joka on kestänyt yli puoli elinikää? Pitäisi hankkia tähtikartta, että oppisin tunnistamaan jotakin muutakin kuin vain Otavan. Opin juuri wikipediasta, että afrikkalaiset kutsuvat Otavaa Kurpitsajuoma-astiaksi. Tähtikuvioiden nimeäjillä on ollut hyvä mielikuvitus. Tässä on Lohikäärme:

Kuuntelen Placeboa, pidän siitä paljon. Joistakin kappaleista tulee melkein käsittämätön nostalgiavyöry. O-kirjaimeni toimii sangen huonosti, pahoittelen, jos se puuttuu jostakin. Abaratin kolmas osa on ilmestynyt eikä mulla ole toivoakaan saada sitä mistään, koska raha. Kotona kaikki on niin kuin ennenkin, kovasti jo tahtoisin pois.

Tulin ajatelleeksi, että olisi hienoa nähdä joku, jota muut eivät näkisi. Tahtoisin jakaa jonkun kanssa kaikki asiat. Ainakin valtaosan asioista. Vaikka se joku olisikin ei-kukaan oikeasti. Harvan ihmisen kanssa lopulta voi jakaa oikein mitään. Harvojenkin kanssa vain jotakin.

Olen kuulemma netissä kylmempi ja etäisempi. Vähän harmi, jos te kaikki ajattelette niin. En ole oikeasti kovin kylmä tai etäinen. Annan yleensä ihmisten esimerkiksi leikkiä naamallani, jos niillä on siihen erityisen suuri kiinnostus ja nauran tosi huonoillekin jutuille.

Heippa.

okay's a relative term

2011-09-27T01:12:00.000+03:00

"Mä haluisin olla siisti tyyppi."
"Mäkin."
"Mäkin."

Ostin vihreät henkselit. Musta tuntuu, että olen vähän luovuttamassa mekkojen suhteen. Ei vain toimi.

Kuuntelen Sinéadia ja pidän silmiä väkisin auki. Nukkuakin voisi, mutta tuntuu jotenkin ylivirittyneeltä. Päässä kohisee asioita, niitä samoja, joista aina puhun. Liian isoja juttuja. Mietin, kuinka surullista on, että unohdan usein ajatella oikein. Että voin sanoa toisille, että se, ettei ymmärrä, ei tarkoita, että asia olisi väärin, mutten muista sanoa sitä itselleni.

Mietin joitakin ihmisiä, joista kuulen aika harvoin. Ne voisivat olla kuolleita, enkä tietäisi. Tuntuu tyhjältä.

Olin viikonlopun Jyväskylässä. Alkoi tuntua hyvältä jo Korpilahden toistuvien "stay awake!" -graffitien kohdalla. Bussista astuessa olo oli melkein voitonriemuinen. Hei, kotikaupunki. Rakastan Jyväskylää kaikkina vuodenaikoina, viikon jokaisena päivänä, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Vaikka lyseon ikkunoihin heijastettu valotrilogiasysteemi olisikin ollut vähän laimeahko.

Tapasin uusia ihmisiä. Vanhojakin. Ystäviä. Katsoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kauhuelokuvan.

On paljon tunnelmia ja ajatuksia, joita ehkä tahtoisin välittää, mutten tiedä kuinka sen tekisin, mistä tarkalleen kertoisin. Ja pelkään toistavani itseäni.

Viikonloppuna menen kai kotiin. En ole nähnyt äitiä yli kuukauteen.

"God, grant me the serenity to accept the things I can not change
courage to change the things I can
and the wisdom to know the difference."

James kritisoi strukturalismia

2011-09-20T21:16:00.000+03:00

Tänään historian tunnilla koin hämmentävän flashbackin. Istuin takanurkassa CMX:ää kuunnellen ja Kuuman tuulen aikaa lukien. Vuodenaika on kyllä väärä. Pari vuotta sitten talvella kävin luistelemassa, olin juuri kunnolla ihastunut CMX:ään ja järvellä oli epätasainen, railoinen jää ja paljon lumikinoksia. Kompuroin ympäriinsä veljien vanhoilla hokkareilla, yritin pysyä pystyssä huonolla jäällä ja kuuntelin Siivekästä, vaikka pakkasta oli liikaa sekä kuulokkeille että soittimelle. Ja piti koko ajan huolehtia, ettei kukaan tietäisi. Se oli sitä aikaa, kun pelkäsin suunnilleen, että joku voisi lukea ajatuksistani mitä musiikkia kuuntelin.

Menin myöhemmin lumisateesta sisälle lämpimään, sänkyyn peiton alle kaakaon, pullan, CMX:n ja rakkaan tutun kirjasarjan kanssa. Kaikki oli kuin lapsena ja oli onnellinen olo. Tietyt biisit assosioitui noihin kirjoihin niin vahvasti, että joskus myöhemmin kuuntelin niitä illalla ja näin yöllä unta kirjojen hahmoista. Luen kirjoja nyt ensimmäistä kertaa sen talven jälkeen, ja oli pelkästään kummallinen sattuma, että sattui soimaan oikea musiikki. Väsymyksestä ja yleisestä yliherkkyydestä johtuen joka sivulla oli tulla itku. Puhun Vuorileijonan varjo -nimisestä sarjasta, jonka ovat kirjoittaneet Taru ja Tarmo Väyrynen, ja kotipaikkani kirjastosta ne ovat aina löytyneet lasten ja nuorten osastolta - niissä on iso fonttikin. En ihan tiedä miksi ne iskee muhun niin kovaa. Tekevät niin kuitenkin. En tunne kai ketään, jonka tietäisin edes lukeneen noita, kovin suurta suosiota niillä ei kuitenkaan kai ole.

Mutta musta niissä on hirveän kauniit hahmot ja eläydyttävästi suunniteltu maailma ja paljon yhtäläisyyksiä maailmankatsomukseni kanssa ja ne nyt ovat sellaisia, eskapistin ensiaputarvikkeita.

Historianvihkossani on enemmän sivuja täynnä hölmöjä suttuja ja lyriikoita kuin asiaanliittyviä muistiinpanoja, ja tunnen itseni tosi kakaraksi toisinaan. Sit jollain kierolla ja katkeransuloisella tavalla huomaan myös välillä kasvaneeni ihan hirveästi. Huomaan asioiden muuttuneen ja tulleeni yli monenlaisesta. Mulla on millimetrien mittainen tukka, keltaista lakkaa kynsissä ja bändipaitoja kaapissa. Tuntuu nyt siltä tyypiltä, joka yksitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa meikkaa silmänsä överiksi, koska mä en koskaan tehnyt niin. Mun tarkoitukseni ei vain koskaan ole ollut järkyttää ketään, ei ole vieläkään.

Joskus tein asioita vain siksi, että ne oli siistejä. Tykkäsin asioista siksi, että ne oli siistejä, en siksi, että tykkäsin niistä. En tykännyt asioista, jotka ei olleet siistejä, vaikka oikeasti olisin tykännyt. Ei enää. Mussa on kasvanut vastenmielisyys niitä ihmisiä kohtaan, jotka katsoo mua alaspäin siksi, etten jumaloi the Beatlesia.

Muistelen itseä sinne parin vuoden taakse. Seuraavanlaista:

Huoneessani on verhot kiinni (aina). Nurkassa on pieni keltavaloinen lukulamppu. Valoa ja varjoa seinät täynnä. On myös monta huonoa vesivärimaalausta. Kuuma tai kylmä, joka tapauksessa ainainen päänsärky ja painontunne rinnassa. Keskellä lattiaa on lautasella kynttilä, oranssi. Koulun jälkeen menen suoraan nukkumaan, sänkyä ei ole koskaan sijattu. Herään ja makaan lattialla pimeässä, yritän rauhoittua ja saada hengitettyä. Soitin soittaa yhden gigan sisältöään ympäri ja mun pitää vähän väliä ottaa kuulokkeet pois ja tarkistaa, ettei niistä kuulu läpi. Myöhemmin illalla kävelen kirjaimellista ympyrää huoneessa ja yritän lakata ajattelemasta. Istun koneelle pariksi minuutiksi kerrallaan. Kello käy ja vielä myöhemmin pitää kuunnella askeleita oven takaa ja olla valmiudessa sammuttamaan kaikki elämän merkit kolmessa sekunnissa. Uni tulee vasta tuntien päästä, vaikka väsymys on käsittämätön
...

Joskus pelkäsin kaikkea ja kaikkia, ja vieläpä syystä. Nyt jo on vaikea muistaa sitä tunnetta tarkalleen. Kovin kovaa en uskalla edes yrittää, koska se tuntuu siltä kuin jättäis sormet auton oven väliin. Ne kaikki.

Olenko turtumassa?

Mietin myös, olenko uhrannut itseni takia liian paljon muita ihmisiä. Mietin, että jos ukin kasvain ei parane, olisinko paikalla hautajaisissa. Tahtoisinko kotiin edes jouluksi. Onko väärin, että mulla on ikävä vain niitä ihmisiä, joiden mielestä en tehnyt väärin. Äitiä. Mun vastenmielisyyteni kotiinmenoa kohtaan on suurempi kuin ikäväni äitiä kohtaan. Montako velvollisuutta oikeastaan jätän täyttämättä ja miten pahan ihmisen se musta tekee?

Pian on koeviikko ja kahden päivän sisällä olen lukenut kaksi ja puoli kirjaa, joista ei luultavasti ole erityistä hyötyä kokeissa. En ole kovin yllättynytkään, edes.

Rautalankaa - Kauneus pettää - Kain - Pelasta maailma - Minun sydämeni on särkynyt - Siivekäs

A.W. on kai lempilyyrikkoni.

ja oikea siipi on valkee ja se vasen musta on
ja päivä on auringon kultaa ja yö on kylmä, valoton
ja oikea siipi on valkee ja se vasen musta on
älä putoa, katso alas
siellä kyllin kauan vietit, mietit miten lopettaa

vanhan runontekijän sanoin täynnä uhmaa ja kauneutta
luon rannanmitan valkeaa vaahtoa, sinut kauniina kuin kärsivä jumala
olen väsynyt moniin sanoihin, olen väsynyt itseeni
jos sanot: "jätä kaikki, seuraa minua"
- jättäisin ja seuraisin

merkityksetön merkintä lukuisilla kuvilla

2011-09-18T02:35:00.000+03:00

Joitakin mielestäni viehättäviä ihmisiä.

Mulla ei ole erityisen hipstermaku ihmisten suhteen, mikään tuskin yllättää ketään. Tulin kuitenkin paremmalle mielelle näitä etsiskellessäni.

Patrick Wolf, Adam Gontier

Craig Parker, Frank Iero

Johnny Depp, Joseph Gordon-Levitt

Matt Smith, Matthew Gray Gubler

Otto Grundström nuorempana, Otto Grundström vanhempana

Viggo Mortensen, Robert Smith

Shemar Moore

AJ Cook, Audrey Tautou

Evanna Lynch, Jennifer Batter

Jonsu Salomaa, Juliette Lewis

Karen Gillan, Lynz Way

Sinead O'Connor, Stefani Germanotta

Kuvat kuuluvat lukuisille henkilöille, joista en tiedä mitään, kiitos ja anteeksi. Osaan myös aakkoset näiden järjestyksestä huolimatta, jos jotakuta alkoi epäilyttää. Ja kaikkea. (Fanityttöillä kanssani saa.)

Kiskobussilla Tampereelle, huomenna.

mieli lentää jo jossain kaukana

2011-09-15T20:02:00.000+03:00

Syksy putosi niskaan aika yhtäkkiä. Jalkakäytävän varrella kasvaa monta vaahteraa, lehtiä on joka paikassa. Muutaman viime päivän on satanut ja satanut.

Olen juuri niin huono opiskelija kuin muistelinkin. Istun luokassa keskellä kuulokkeet korvissa, nukun tai luen, tunnin jälkeen en tiedä edes päivän aihetta. Sen löytää ehkä jostain satunnaisesta monisteesta. Jota en koskaan lue. Koeviikko alkaa ensi viikolla. Saattaa alkaa kesken tunnin itkettää, syystä tai toisesta. En koskaan itke, koska olen kykenemätön itkemään muiden ihmisten läsnäollessa.

On ihan helppo hymyillä ja nauraa, mutta ajatukset karkaa siihen, mitä pitäisi tehdä. En jaksaisi olla joka päivä pahalla tuulella. En edes osaa antaa itselleni lupaa siihen, mikä ei tietenkään estä mitään, mutta lisää negatiivisia asioita. Enkä keksi mitään, millä voisin korjatakaan. Kun ei ole syytä olla pahalla tuulella, ei ole mitään, mitä muuttaa. Yritän olla ihmisten kanssa ja läsnä, mutten ihan onnistu, jotain on aina välissä. Yritän mennä aiemmin nukkumaan, eikä siitäkään tule mitään. Hyvä ruoka, ihan yhtä paha mieli. Taide itkettää.

Pelottaa, että tiuskin enkä huomaa sitä. Olen ihan surkea pyytämään anteeksi.

Oon väsynyt ja irrallinen. Ja neuvoton. Unohdan joka kerta, millaisia syksyt oikeasti on. Sen takia jokainen tuntuu raskaammalta kuin edellinen. Vaisto käskee sekä potkimaan itseä että pyytelemään anteeksi. Järki sanoo, ettei ole mitään syytä tehdä kumpaakaan.

tää aika on hassu juttu, Mari
nyt tuntuu että kesät silloin vain kesti kauemmin
vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle
aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkeämmin

Pelkään, että analysoin itseäni liikaa. Sekoan vielä vain siksi, että kuvittelen olevani sekaisin. Criminal Minds on silti hieno sarja. Ei liittynyt.
En edes uskaltaisi kirjoittaa tätä tänne, koska hyvänen aika, johan tässä ollaan melkein henkilökohtaisuuksissa. En kerro nykyään kenellekään mitään. En osaa.

Rakastan teitä.

breakthru these barriors of pain

2011-09-06T22:33:00.000+03:00

Olisi ollut asiaa jo varmaan aika kauan sitten. En vain saa keskittyä mihinkään nykyään. En edes muista, koska viimeksi osasin.

Tässä tekotaiteellisessa kuvassa, joka on tarkoitettu kuvaamaan hiusten melko kokonaisvaltaista puutettani, olen väsynyt ja alakuloinen. Ei sillä, että elämässäni olisi mikään pahasti. On vain monta asiaa, jotka vetävät vähän väliä pinnan alle.

Lempiyhtyeeni (kiertue)rumpali jäi kiinni bändiltä varastamisesta. Ne menettivät nyt kolmannen rumpalinsa. Pidin - pidän - siitä tyypistä, vielä enemmän pidän siitä bändistä, itkettää nyt vähän kaikkien puolesta. (Jos ketään kiinnostaa, niin keskeisimmät informaatiot saa varmaan MCR:n blogista ja Pediconen haastattelusta.) Joka kerta, kun mieleeni tulee Frankin keikalla tokaisema "trust no one", alkaa taas itkettää. Eivätkö ne ole jo kahlanneet ihan riittävän syvissä ojissa?

Historian tunnilla luin Historia-lehdestä (1/2007) artikkelin USS Indianapoliksesta, laivasta, joka upposi japanilaisten torpedoimana 1945. Miehistö killui merivedessä ilman vaatteita tai juomavettä, hait tulivat aamuin illoin napsimaan osan suuhunsa, laivan lääkäri ui hukkuneiden ruumiiden luokse ja lausui rukouksen ennen pelastusliivien riisumista. Kun laivan 1196 miehestä hengissä selvinneet 316 lopulta oli pelastettu, kapteeni tuomittiin laivansa uppoamisesta. Hän ei ollut ohjannut laivaa mutkitellen, joten torpedojen osumisen katsottiin olevan hänen syytään. Ei auttanut, vaikka japanilainen torpedomies tuli todistamaan, ettei mutkittelu olisi vaikuttanut asiaan mitään. Kapteeni McVay sai kuolleiden miesten omaisilta katkeria kirjeitä, "mekin voisimme nyt viettää iloista joulua, ellet olisi tapattanut poikaamme", ja tappoi itsensä seitsemänkymmenen vuoden iässä. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin asia tutkittiin uudestaan ja edesmennyt McVay todettiin syyttömäksi.

Olin itkeä keskellä luokkaa.

Kuuntelen Queenia. Eilen oli Freddie Mercuryn 65-vuotispäivä. Freddie on yksi eniten arvostamistani musiikki-ihmisistä. Sankarityyppiä. Luulen, että maailma olisi parempi paikka, jos sen elämä olisi jatkunut vähän pidempään. Vaikka mistäpä minä tiedän. Itkettää. Rakas Freddie.

"I'm just a musical prostitute, my dear."

Kerron teille joku päivä jotain vähän kivempia juttuja.

fiilisdarra

2011-08-31T00:32:00.000+03:00

On aika hiljainen olo. Pari jaksoa Skinsiä ja hetkellinen totaalinen sosiaalinen kyvyttömyys. (Mun elämä: elokuvia, tv-sarjoja, pari oppituntia päivässä, paljon ruokaa.)

Kuole mun kanssa sukupuuttoon.

this is my town, this is my city
through my eyes it looks so pretty
this is my town, this is my city now
these are my people, this is my song
dirty streets where I belong
this is my town, this is my city now

(Kaikki kuvat on ottanut eräs Ilja, enkä edes kysynyt lupaa, saa nähdä tuleeko se syömään minut.)

we're the random number generation

2011-08-30T14:07:00.001+03:00

Joskus, oikeastaan aika usein, mietin, kuinkahan paljon helpompaa olis tuntea niin kuin kuvittelen valtaosan ihmisistä tuntevan. Ettei olis koko ajan miljoonaa eri ärsykettä, eri fiiliksiin yllyttävää pientä miestä huutamassa toistensa päälle mun aivoissa. Kun siellä lisäks vielä kaikuu ja äänet kimpoaa uudestaan ja uudestaan ja muuttuu joka kerta vähän eriksi.

Joinain aamuina (tai muina vuorokaudenaikoina) musta tuntuu, että oon niin paljon elossa, että olen vähän irrallaan tästä maailmasta. En ihan tiedä mitä teen tai miten olen, kun katson sisäänpäin niitä kaikkia tunteita enkä osaa päättää, mistä ottaisin kiinni, koska yksikään ei näytä vähemmän tärkeältä kuin toinen.

Sitä paitsi joskus ne kaikki innostuu tuomaan itseään järjettömästi esille enkä mä edes ymmärrä, kuinka ne mahtuu muhun. Voisi luulla, että alkaisin aika pian rakoilla.
Lisäksi otaksun, että ulospäin näytän kai lähinnä koomaiselta.

Ei mihinkään liittyen: hassua miten mä koen maailmankokoisia velvollisuudentunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ei edes tiedä mun olevan olemassa. Oon suggestoinut itseni niin tehokkaasti siihen, että ne uskovat muhun, ettei enää tulisi mieleenkään pettää sitä kuvitteellista luottamusta. Vaikkei mulle koskaan ole ollut mikään ongelma tehdä sitä äidilleni. Rakastan äitiä eniten maailmassa.

Vielä vähemmän mihinkään liittyen: katsoin joskus elokuvan nimeltä Hedwig and the Angry Inch, en muista siitä enää oikein mitään vaikka se olikin musta aika vaikuttava. Erityisen vaikuttavaa siinä oli tää video, joka tänään tuli mieleeni. Tykkään siitä edelleen yhtä paljon, ja huomasin biisinkin olevan parempi kuin edes muistin.

Origin of Love

Lähden tästä viimeiselle tunnilleni tänään. Hei.

kauhea ilo

2011-08-29T02:26:00.000+03:00

Olen katsonut Criminal Mindsia ja se on kovin monta kertaa saanut mut sanomaan, etten ymmärrä.
Niin tosin sai myös psykologian essee, jonka kirjoitin lopulta reilussa puolessa tunnissa lykättyäni sitä ensin viikon, koska en kerta kaikkiaan tiennyt (en tiedä vieläkään) mitä sen oikeasti tarvitsi sanoa. Muita opiskeluun liittyviä huolenaiheita ei sitten oikeastaan toistaiseksi ole ilmennyt, pohdin vähän, että ihan oikeastikohan täällä näin vain lusmuillaan läpi vuoden. (Ei varmasti. Mutten ole vielä elänyt ainoatakaan koeviikkoa.)

Eilen illalla kävin katselemassa tähtiä yksikseni, tänä iltana kämppiksen avustuksella. Tähdet on. Tähtiä. En ymmärrä tähtiä. Tähdet on kaukana, niitä sammuu ja silti ne näkee, tähdenlennot ei ole tähtiä ja toivoa ei ehdi melkein koskaan. Kun kääntää päätä, tähtiä ilmestyy silmänurkkaan puolet lisää. Ne on vähän kuin näkymättömiä.
Tähdet näyttää kylmiltä ja pieniltä, mutta ne on isoja ja todennäköisesti vähemmän kylmiä.

Tähdistä on paljon tarinoita.

Tähtirakkautta ei totta puhuen ainakaan vähennä se Doctor Whon määrä, jota olen parin viikon sisällä katsonut.

Olen nostalgisoinut vähän paria tyyppiä, jotka kuuluivat elämääni tiiviisti joskus kauan sitten, eivät enää. Oikeasti teen sitä päivittäin. On hölmöä, miten paljon voi ikävöidä sellaisia, joista ei ole kuukausiin tiennyt enää yhtään mitään. Tuntuu, kuin siihen ei olisi oikeuttakaan, kun on itse mokannut kaiken. Saattaa olla, etten unohda koskaan ketään.
Yksi vastaavanlainen ihminen ehdotti ohimennen tapaamista. Ei sovittu toistaiseksi mitään, hermostuttaa enkä tiedä mitä ajatella. Yhtä vähemmän kaukaista ihmistä näen mahdollisesti tällä viikolla. Tiedän, että paljon on muuttunut. En tiedä mitä ajatella.

Sen sellaista. Pitäisi ehkä päivittää joskus jotain sellaistakin, missä olisi jotain järkeä, mutta mun elämässäni ei kaiken kaikkiaan ole tällä hetkellä hirveän paljon järkeä, ja sitä paitsi nytkin päivitin vain siksi, että olisi jotain aktiviteettia, kun kello on puoli kolme ja kämppikseni halusi tulla atk-luokkaan hengailemaan. Thi.

En tiedä olenko kertonut, mutta tumblrini löytyy täältä, jos joku on siitä kiinnostunut.

niin kaunista on ja viehättävää työntää sormet kynttilään

2011-08-25T23:13:00.001+03:00

Ei ole paljon kerrottavaa, anteeksi. Rakas OriopWlan ei anna mun tehdä monenlaisia asioita, esimerkiksi nähdä, ketkä blogiani lukevat, mutta moi vaan teille uusille, vaikka olisittekin oikeasti vanhoja. Tai mitä vain. Moi teille muillekin.

Ajattelin vain päivittää päivittämisen vuoksi, mikä ei kai ole kovin hyvä juttu, mutta menköön. Olen edelleen elossa ja menee edelleen hienosti. Uusia informaatioita itseeni liittyen: kuulemma olen hipsteri, ja viattomasta ulkonäöstäni huolimatta ihan kamala. Hmm.

Eräänä iltana kävimme neljän hengen romanttisella kävelyllä, jolla emme kuitenkaan päätyneet dyykkaamaan munkkeja leipomon roskiksista, vaikka sellaisesta olikin hiukan puhetta. Päädyimme istumaan jonkin kerrostalon pihan autiolle leikkikentälle, pellossa ajoi ihmisiä pyörällä. Oli vähän hämärää, vähän sumuisaa, vähän katulamppuja ja kaunista. Kummallista, miten kotonani olenkaan vähän kaikkialla paitsi kotonani.

Toisena iltana pelasimme epävilliä pullonpyöritystä, joka kuitenkin johti viuhahteluun ja viattomien linjalaisparkojen häirintään. Puhumattakaan jogurtin nuolemisesta mahalta. Linjoilla on eräitäkin varsin sympaattisia henkilöitä. Olen entistä vakuuttuneempi kouluni erinomaisuudesta.

Kävimme olemassa hankalia asiakkaita pienessä kahvilassa aivan opiston vieressä. Myöhemmin katsoimme Sweeney Toddin ja sen jälkeen avautumiskeskustelimme onnettomista menneisyyksistä ja sen sellaisesta. Noin mäkin tein, noin mäkin ajattelin, tuolta mustakin tuntui, joo mäkin, sama täällä.

Lainasin Tavaramarkkinoita, josta en edelleenkään tykkää, anteeksi, ja Tehosekoitinta, josta edelleen tykkään ihan hillittömän paljon, ja Queenia, josta tykkään paljon ja kasvavissa määrin.

Historianopettajamme pohti tänään tunnilla, säilytettiinkö niitä nuolia viinessä vai vitriinissä. Kukaan ei tainnut kertoa hänelle, kuinka asian laita lopulta oli.

Kyllästyttää se, ettei ole ketään, jolta saada hölmöjä tekstiviestejä, joille hölmösti hymyillä. Kivat tyypit Tampere-Helsinki-akselilta, ottakaa yhteyttä, jos osaatte arvostaa Robert Smithin hiuksia ettekä kannata perussuomalaisia.

minä kuulen kun maa kääntyy akselillaan
vierii jyristen aurinko taivaanrantaan
sinua odotan
alla ikkunan

viinin väriset illat sut tuo tullessaan
aamuyön tunnit hiljaiset kanssasi jaan

autoistaan ihmiset
meitä tuijottaa
sitten kääntyvät pois
eivät kiinni saa...

move without a sound

2011-08-18T00:47:00.000+03:00

Tyhmä (no ihan kiva oikeesti) kämppikseni ja hieno ovikylttimme. (Asutaan 226:ssa.)

Ninjailen takapihallani.

Vähemmän-ninjaillaan molemmat yhdessä takapihallamme. Taustalla näkyy myös kotimme.

No en oikeesti tykkää tästä kuvasta. Mutta hm. Mukavuusalueeni ulkopuolelle tässä astelen, ei kun miten.

Joku oriveteläinen spurgu kai. Surullinen näky.

Yritti hukuttautuakin.

Sellaista.
Kesä tuli tänään takaisin, ainakin ihan vähän. Ehkei kokonaan. En oikeastaan edes toivo. Mulla on ainakin yksi villapaita, jota tahdon päästä käyttämään, ja aika monta kaulahuivia. Kioskista saa minkä vain jäätelön kahdella eurolla. Kirpputorilla oli vanhoja postikortteja, sellaisia, joita tahtoisin jonkun lähettävän mulle. Kukaan ei lähetä. Höh.

Saksanopettajani ei varmaankaan lyhyen tuttavuutemme aikana ole erityisesti ihastunut muhun. Tunnen itseni vähän katkeraksi, eikä mua varsinaisesti houkuttelisi olla reilun seitsemän tunnin päästä sen luokassa istumassa. Ah ja voi, rankka opiskelijaelämä!

Nyt sataa, ja paljon. Olemme katsoneet huomattavia määriä Doctor Whota. Viitoskautta. Jos totta puhutaan, se on minusta aika nerokas. Kaunis. Piirsin luonnosvihkooni avaruusvalaan, itkin sille jaksolle, ja myös viimeisimmälle, jonka tänään katsoimme - siinä oli Vincent van Gogh, ja mulla on iso heikko kohta taiteilijoille.

Voiko tätä tosiaan jatkua kolmen vuoden ajan?
(Tiedän, ettei mikään jatku samanlaisena, kaikkihan muuttuu päivittäin, joo. Mutta sillä toisella tavalla.)

when she's ten feet tall

2011-08-13T18:55:00.000+03:00

Pakollinen koulumerkintä. Olen aika huono ottamaan aikaa ja kertomaan samat asiat kaikille ystäville ja kumminkaimoille erikseen, olen pahoillani siitä, mutta voitte kaikki ottaa tämän henkilökohtaisena kirjeenä, koska ajattelen teitä.

Pidän sisäoppilaitoksista (voin sanoa niin, koska tämä on toiseni). Jotakuta ei varmaan viehättäisi asua koulussaan, mut musta se on aika kätevää. Sitä paitsi näissä saa usein aika hyvää ruokaa, eikä tämä ole mikään poikkeus.

Erityisesti pidän siitä, ettei täällä juurikaan tunne tarvetta yrittää sulautua seiniin tai transformoitua roskakoriksi.

Eniten pidän kai siitä, että joidenkin ihmisten seurassa voi tuntea vuorokauden jälkeen olleensa vähintään kuukausia. Ja vieläpä kyllästymättä! Mulla on aika monta mustelmaa kaikesta lämmöstä ja läheisyydestä. Olen myös kuullut tuoksuvani ihan Mandilta, mitä tämä sitten tarkoittaneekaan, mua on homoteltu enemmän kuin koko historiassani aikaisemmin (ja vielä huomattavasti itseäni homompien toimesta, fair or what), ja mut on värvätty lukemaan iltasatuja, mistä en ole pahoillani, koska musta on kauhean kivaa kuunnella omaa ääntäni niin kauan kuin sitä ei tarvitse kuunnella nauhalta.

Musta on mukavaa, että saan lähteä kävelylle myös iltayhdeksän jälkeen, jos tahdon. Tai katsoa seukassa (yleinen keittiö/olohuone-thingy) voicelta huonojen rap-biisien huonoja musiikkivideoita läpi aamuyön ja nukkua sohvalla katkonaisesti viidestä seitsemään ja hiippailla käymään suihkussa ennen aamupalaa ja tuntien alkua. Enää sitä tosin kai ei uskalla tehdä, koska meille uhattiin piirtää ensi kerralla viikset permanenttitussilla.

On mukavaa, että on joku silittämään päätä.

Meillä on hupaisia opettajia. Erään mielestä "dinosaurukset taisivat kuolla sukupuuttoon" ja toinen kertoi ettei opiston nettiyhteydellä ainakaan pornosivuille pääse, kun hän on sitä niin epätoivoisesti joskus yrittänyt.

Kämppikselläni on turkoosit hiukset. Ei tosin enää kauan, koska aion pian muuttaa erään toisen riesaksi, jotta voimme yhdessä toteuttaa epäterveitä elämäntapojamme (ja jotta nykyisen ei tarvitse enää sietää huoneessaan epämääräistä neljän hengen kasaa lojumassa ja katsomassa elokuvia nukkumaanmenoaikaan).

Jäin yksin opistolle hengaamaan viikonlopuksi, ja ikävä iski jo ensimmäisenä iltana. On silti ihan kivaa ehkä olla välillä yksin, ainakin on aikaa pysyä paikallaan niinkin kauan, että ehtii lakata kynnet keltaisiksi (failasin oikean käden, koska en osaa käyttää vasenta, höh), ja voi venyttää aamu-unia kolmeen asti, ja istua suihkun jälkeen alasti koneen ääressä kuuntelemassa hempeilybiisejä ja juomassa kaakaota, joka kylläkin on tuollaisista valmiista annospusseista ja maistuu enemmän maidolta kuin kaakaolta, mutta silti. Odotan kuitenkin apinaihmisiäni jo aika kovasti takaisin. Tai lantanaamojani. Tosi hieno intertekstuaalinen Ruohometsän kansa -viittaus, je.

Fysiikka on paholaisen keksintö.

Mulla ei ole mitään hienoja kuvia toistaiseksi, esittelen niitä teille kunhan on. Nyt saatte vaan tälläsii noloi.

Oon alkanut kuunnella Lady Gagaa. Se on vähän hämmentävää. Kuuntelen ehkä tosin enemmän Lady Gaga -covereita. Esimerkiksi tällaisia.

Hyvää kuuluu.

i'll be your android girl

2011-08-07T02:36:00.000+03:00

Parhaita asioita:

- se, että saa iltajogurttiinsa tuoreita mustikoita
- se, että postcrossingissa on sittenkin jotain järkeä (sain nätin kortin Irlannista tänään)
- se, että osoitteeni muuttuu pian
- se, että osaan jonglöörata yhä (opettelin sen viisi vuotta sitten ja kokeilin viimeksi vähän joskus viime syksynä, kun sain opistolla siitä HuomioPisteitä)
- nätit laastarit

Valvoin yli 35 tuntia, nukuin 13, valvoin seuraavat melkein 30 ja nukuin 9. Tämäntyyppinen unirytmi toimisi mulle paremmin kuin loistavasti. Siinä mielessä loman loppuminen on vähän surku. Jään kaipaamaan yöllisiä kolmen tunnin miinaharavasessioitani.
On ehkä saattanut kuunnella saman tarinan turhan monta kertaa, kun satunnaisesti juolahtelee mieleen sanoja, kuten "bear suit" tai "he's like my little brother!".

Olen tänään yrittänyt pakkailla, havaitsin ettei se oikeasti ole helppoa & kivaa. Joka toisen tavaran kohdalla herää ajatus että hei tän vois kyllä ihan läpällä ottaa, vaikken nyt ihan ehkä tarvitsiskaan. Kirjahylly sentään näyttää nyt jo melkein normaalin ihmisen omistamalta, kun tärkeimmät on pakattu laukkuun. Kolme ylintä hyllyä ovat melkein luonnottoman siistejä, jos rehellisiä ollaan. Ja mua harmittaa, etten oikein voi pakata skanneriani mukaan.

Aika ylittämätöntä on löytää vanhoja kirjoituksiaan, joita ei muista kirjoittaneensa. Käsiala kuitenkin näyttää omalta, joten kai niiden on oltava.

En muista kerroinko jo, mutta katsoin tuossa eräänä iltana Aikamatkustajan vaimon. Itketti melkein yhtä paljon kuin silloin, kun luin kirjaa. Kirja on musta hieno, pitäisi ehkä hankkia se omaksikin joskus. Nerokas idea onnistuneella toteutuksella. En osaa arvostella elokuvia, mulla on varmaan hurjan kehittymätön maku, mutta kivat näyttelijät oli ja ihan riittävän nättiä. Tykkäsin.

Olen hurjan levoton ja hermostunut ja jännittynyt ja tahtoisin sekä toivoa parasta että pelätä pahinta, joten en tiedä, kumpaa toteuttaa! Maanantai.
En osaa keskittyä oikein mihinkään.
Ei mulla muuta. Kuuntelen tätä.

Yhtäkkiä tekis mieli kirjoittaa lauluja.

f i r e i n c a i r o

2011-08-06T05:02:00.000+03:00

Heipä hei jälleen, toverit. En ole koskaan aloittanut blogia esittelemällä itseäni, mutta nyt aion sen tehdä.

Nimeni on Mandi, niin kuin intialainen kaupunki tai indonesialainen kylpyamme, myös johdanne nimestä Amanda (lat. "rakastettava, ystävällinen", naurattaa). Olen kuusitoista vuotta vanha.

Olen ihminen, joka käyttää puhekielessään sellaisia sanoja kuin "hupaisa". Musta on mukavaa olla yksin kotona, koska voin esimerkiksi aivastaa 4:20 yöllä eikä kukaan rynnistä tivaamaan, miksi olen hereillä. Löysin juuri kahvinkeittimestämme hometta, huuhtelin sen pikaisesti vedellä enkä aio edes kertoa kenellekään. En ole kahvi-ihminen enkä juuri juo teetäkään, vaikkakin yhä useammin. Juon kaakaota.

Mainitsen aika usein harrastuksekseni elämäntapataiteen, koska se kuulostaa riittävän coolilta. Oikeastaan en tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta mä piirtelen aina silloin tällöin, omistan enemmän taidetarvikkeita kuin osaan edes käyttää, kirjoittelen toisinaan ja soitan satunnaisesti tenorinokkahuilua. Mun huoneen lattialla saa poikkeuksetta kävellä lähinnä valikoimalla ne asiat, jotka luultavasti eivät mene rikki vaikka niiden päälle astuisikin. Tykkään aloittaa projekteja enkä oikein koskaan saa niitä valmiiksi. Olen saamattomin tuntemistani ihmisistä, enkä osaa kuvitella koskaan meneväni oikeisiin töihin, koska olen liian laiska. Jos mun on pakko kasvaa isoksi, toivon, että musta tulee sitten edes höyrähtänyt kulttuuritäti.

Mulla on vuodesta 2009 hiljalleen kasvanut, tällä hetkellä valtoimenaan riehuva The Cure -obsessio, mikä ilmenee typerinä blogiteemaideoina ja sen sellaisina. Selkeästi omistan myös kummallisen pakkomielteen mustiin pörröpäihin ja erottuviin silmämeikkeihin, eikä mulla huulipunaakaan vastaan mitään ole. Muita Suuria Ilmiöitä elämässäni ovat My Chemical Romance ja Taru sormusten herrasta. Ennen luin hirveästi enkä koskaan ostanut kirjoja, nykyään ostelen niitä melkein yhtä usein kuin Lakrisaleja enkä lue oikein mitään. Keräilen etenkin amatöörirunoilijoiden esikoisteoksia, se saa mut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi.

Lakrisalien lisäksi pidän muistakin salmiakinsukuisista asioista sekä suklaasta erinäisissä muodoissa. Susupalat on mulle syy ostaa irtokarkkeja, ja niiden puute syy jättää ostamatta.

Olen panseksuaali, panen-teisti, absolutisti, ennen keksin tosi paljon vastaavia termejä, mutta nyt jumittaa. En myöskään tupakoi, syön lihaa. Mielestäni coca-cola on pahaa ja kaalista saan oksennusreaktioita. Kettu on kaunein eläin. Pidän melkein kaikista elokuvista, jotka näen, paitsi Sin Citystä, jossa tosin siinäkin oli tiettyjä sympaattisia asioita. Itkin onnesta katsoessani hiljattain elokuvaa nimeltä Tyttö ja kettu. Itken paljon ja usein.

Tumblrini on täällä ja formspring täällä.